Kyrö Distillery Company

Napue Gin on tämän vuosikymmenen vastine aiempien sukupolvien kossulle. Maailmanmaineeseen kohonneen suomalaisginin takana on isokyröläinen viski- ja ginitislaamo Kyrö Distillery Company (KDC), jonka tarina alkaa saunanlauteilta. Siellähän ne parhaat ideat on aina kehitelty asiaankuuluvien saunajuomien ryydittäessä iltaa, mutta harva niitä on enää seuraavana aamuna muistanut, saati toimeenpannut. KDC:n tapauksessa kävi kuitenkin toisin: idea ruisviskistä toteutettiin, mutta auta armias, kun viskinteko onkin hidasta! Näin ollen täytyi kehitellä ”väliaikaistuote” Napue Gin, josta yritys parhaiten tunnetaan ja joka on niittänyt mainetta maailman turuilla ja toreilla.

Olen itsekin kova Napue-fani. Uskallan väittää, että tuo ruispohjainen gini, joka on saanut makunsa paikallisista kasveista ja marjoista, kuten mesiangervosta, tyrnistä, karpalosta sekä koivulehdistä, on paras väkevä alkoholi, jota maa päällänsä kantaa ja Napue GT drinkkien kuningas par excellence.

Olin veljieni ja isäni kanssa suunnitellut saunanlauteilla jo pidemmän aikaa kunnon Pohojanmaan turneeta, johon sisältyisi vierailu Kyrön tislaamolla. Asiaa edisti myös se, että serkkuni työskentelee kyseisessä paikassa. Lopputuloksena saimme kasaan epävirallisen sukukokouksen tislaamolla noin 30 sukulaisen voimin. Pohjanmaalla kaikki on suurta, ja pienistä ideoista tulee suuria.

Kyrö Distillery Companyn vierailupäivään kuului ruokailu, tislaamokierros sekä luonnollisesti tasting. Tislaajat eivät sentään ruokia keittiössä väkerrä, vaan apuun on pyydetty alan huippuosaamista Seinäjoelta. Siellä operoi paikallinen (ja minulle entuudestaan tuntematon [pahoittelut siitä!]) ravintola Juurella, joka toimittaa ruoat Kyrön Matkailun Edistämiskeskukseen, joksi tislaamon vierailukeskusta kutsutaan. Saimme nauttia Martta-menukokonaisuuden, joka piti sisällään alkuruoaksi vihersalaattia talon sinappisella salaattikastikkeella, kylmäsavuhaukea savusärkimajoneesilla, Koskue-omenalla ja tillillä sekä savupossua, karamellisoitua sipulia ja maa-artisokkaa. Pääruoaksi tarjoiltiin härkää tummalla Kyrön viskikastikkeella ja rosmariinikermalla sekä glaseerattuja kasviksia ja perunaa. Jälkiruokana oli Dairy Cream pannacottaa vadelmalla sekä karamellikauralla. Kaikki paitsi jälkiruoka tarjoiltiin isoilla vadeilla, joista jokainen sai annostella oman settinsä lautaselle.
 

Alkuruoat olivat ensiluokkainen napakymppi! Savupossu sipulin ja maa-artisokan kanssa suli suuhun. Kylmäsavuhauki savusärkimajoneesilla sekä Koskue-omenalla oli sekin huikaisevan maukas suoritus. Vihersalaatti raikasti sopivasti makumaailmaa. Alkuruoat muodostivat monipuolisen, mutta tasapainoisen sekä äärimmäisen laadukkaan ja herkullisen kokonaisuuden. Pääruokana ollut härkä viskikastikkeessa oli mehevän muhevaa ja mojovaa. Se oli ensiluokkaista, mutta ei yllättänyt samalla tavoin kuin alkuruoat. Jälkiruoka ei sen sijaan päässyt aiempien ruokien tasolle. Tislaamon kermalikööriin tehty pannacotta oli kermaisen herkän makuista, itse asiassa aika mautonta itsessään. Makua annokseen toivatkin vadelmahillo sekä karamellikaura, joka ei ajoittaisessa kovuudessaan päässyt suosikkilistalleni.

Ennen ruokailua nautin Ruusupuro (9 €) nimisen Napue-pohjaisen drinkin, joka koostui pääraaka-aineen lisäksi mansikka-ruusulimonadista. Juoma oli vilvoittava kuin talvisen lumienkelin tekeminen hankeen saunatauolla. Kuin olisi mansikkakiisseliä juonut. Ruokiin paritin saksalaista scheurebe-rypäleestä tehtyä valkoviiniä sekä espanjalaista punaviiniä (molemmat 7 € / 16 cl). Viinit kävivät luontevaa vuoropuhelua ruokien kanssa.

Ruokailun jälkeen kiersimme tislaamon tiluksia ja kellareiden kätköjä. Kierros oli mielenkiintoinen ja avartava. Kovin nollasta on Kyrön jengi potkaissut homman liikkeelle. Kovalla duunilla, ensiluokkaisella brändäyksellä ja toki onnellakin on omaa asiaa viety määrätietoisesti eteenpäin. Kierroksen loppuvaiheessa suuta alkoi kuitenkin napsaamaan siihen malliin, että onneksi tasting häämötti edessä. Terveen nuoren miehen merkki.

Tastingissä tarjolla oli viittä tuotetta: kahta viskiä, kahta giniä ja jälkiruoasta tuttua likööriä. Kypsyttämätön Juuri-viski ei lunastanut paikkaansa sydämessäni. Sen pystyi todistamaan siitä, että kyseinen juoma jäi viimeiseksi lasiin (parhaathan juodaan aina ensimmäisenä!). Täysjyvärukiista tehty ja valkotammitynnyreissä kolme vuotta kypsytetty Kyrö Single Malt Rye Whisky sen sijaan oli luonnollisesti jo hyvinkin suunmukaista! Seuraavat maisteltavat tuotteet olivatkin huomattavasti tutumpia minulle: rakas ystäväni Napue ja tämän tuntemattomampi ”outo velipuoli” Koskue. Tastingissä tuli kuitenkin fiilis, että Koskueen pitää palata ns. paremmalla ajalla. Tastingin viimeisteli Dairy Cream -kermalikööri, joka tehdään kermasta, ruisviskistä ja aidolla vaniljalla sekä lakritsilla maustetusta ruistisleestä. Ei ollut oikein tyyliäni – ei kiinteässä eikä nestemäisessä muodossa.

Kyrö Distilleryn vierailu ruokailuineen, tislaamokierroksineen ja maisteluineen oli kevään kohokohta. KDC:n toiminnassa tinkimätön ammattitaito yhdistyy lupsakkaan meininkiin upealla tavalla. Ota sinäkin suunnaksi Vaasan ja Seinäjoen puoliväli, Kyrönjoen varrella sijaitseva Isokyrö ja siellä majaileva Kyrö Distillery Companyn tislaamo ja vierailukeskus. Et kadu.

Ruoka

Kokemus

Hinta-laatu

Kyrö Distillery Company
Oltermannintie 6
61500 Isokyrö

Brasilialainen ja argentiinalainen keittiö

Kävin alkukesästä lomailemassa Etelä-Amerikassa, tarkemmin sanoen Brasiliassa ja Argentiinassa. Visiitti oli ensimmäinen kyseiselle mantereelle. Samalla toteutui kymmenvuotinen unelma käydä katsomassa Rio de Janeiron Kristus-patsasta, maistamassa brasilialaista pihviä sekä haistelemassa mendozalaista malbec-punkkua Andien juurella.

Tässä kirjoituksessa esittelen pienellä pintaraapaisulla brasilialaista ja argentiinalaista keittiötä, vähän samaan tyyliin kuin viime vuonna Japanin reissun jälkeen japanilaista keittiötä (osa 1, osa 2).

Pihvit

Eihän siitä mihinkään pääse, että lihaisat pihvit esittivät reissun ruokapuolen ehdotonta pääosaa. Niitä tuli maisteltua varmaan ainakin parin kilon edestä koko reissun aikana. Väittäisin, että lautasella vastaan tuli aika kattavasti naudan eri osista tehtyjä herkkupaloja. Mieleen jäivät filet mignon, ojo de bife (rib eye steak), bife de lomo (tenderloin), bife de chorizo (sirloin) sekä erityisesti picanha. Jälkimmäinen on Brasiliassa erityisen suosittua. Pitäisi olla oppisopimusopiskelija lihanleikkaamossa, jotta noita eroja osaisi kovin analyyttisesti eritellä, enkä aio enää opiskelijaksi lähteä. Hyvää oli joka tapauksessa.

Parhaimmat pihvit olivat erittäin herkullisia ja laadukkaita, yksiä parhaimpia koskaan ikinä missään. Yhtään huonoa pihviä en kohdannut. Kävin vuotta aiemmin Japanissa, mm. Koben kaupungissa, jossa pääsin maistamaan lihojen ehdotonta aatelia eli kuuluisaa Kobe-härkää. Se onkin äärimmäisen herkullista ja suussa sulavaa kaikessa feminiinisyydessään ja edelleen all-time ykkösvalintani. Toista koulukuntaa siihen nähden edustavat nämä Etelä-Amerikan virkaveljet. Ne ovat ronskeja, mehukkaita ja maskuliinisen fyysisiä.

Ei minusta kasvissyöjää saa.

Rodízio

Rodizío tarkoittaa suomeksi brasilialaistyylistä satavarmaa ähkyä. Kyse on all-you-can-eat -tyylisestä ravintolasta, jossa tarjoilijat tuovat eteesi loputtoman määrän laatulihaa. Ideana ei ole ottaa lautaselle kaikkea mitä keittiöstä tuodaan, vaan maistella sitä sun tätä pieniä annoksia. Helpommin sanottu kuin tehty! Tarjoilijat leikkaavat siis lihavartaista muutaman siivun lihaa ja poistuvat seuraavaan pöytään. Liha on pääasiassa nautaa, possua tai kanaa. Kanansydämiäkin pääsin maistamaan ensi kertaa elämässäni. Olivat aika kivoja.

Kaiken lihallisen yltäkylläisyyden lisäksi alkupöytä vastasi keskikokoisen ruotsinlaivan ruokatarjontaa. Tarjolla oli siis kutakuinkin kaikkea, mitä voi kuvitella: yksittäisinä esimerkkeinä voidaan mainita fetasalaatti, sushit ja rapukakut. Kuulostaa aika monen unelmalta, eikö vain?

Totuus on valitettavasti karumpi. Homma ei pysy kasassa, enkä tarkoita vain itseäni. Ensinnäkään käytäntöjä ei selitetä aluksi kunnolla. Ymmärrämme kuitenkin viinitilauksen jälkeen käydä alkupalapöydän kimppuun. Ajattelin, että alkupalat ovat oma juttunsa, joita on aikaa nautiskella rauhassa, mutta toisin kävi. Lihakimara odottikin nurkan takana väijyvän pedon lailla. Tarjoilijoita ja kokkeja alkoi tulla noin kerran kahdessa minuutissa. Juuri kun ajatteli keskittyvänsä edelliseen lihaan oikein antaumuksella ja tarkasti maistellen, niin seuraavaa jo lykättiin lautaselle. Kaikestahan voi kieltäytyä, mutta ei sekään niin helppoa ole. Liha nimittäin on todella laadukasta, tuoretta, hyvän näköistä ja herkullista. Lopuksi sinulla on lautasella alkupalapöydän antimia ja kutakuinkin kymmentä eri lihaa epämääräisissä kasoissa.

Kävimme Rio de Janeirossa Churrascaria Palacessa, joka tarjosi autenttista rodizío-meininkiä. Hinta on fiksattu etukäteen, joten eikö se sitten mene niin, että mitä enemmän syöt, sitä enemmän säästät? Churrascaria Palacessa hinta oli noin 40 euron luokkaa per naama, siihen viinit päälle. Ei paha. Tarjoilu oli todella – liiankin – tehokasta, mutta ei erityisen yksilöllistä tai ystävällistä. Tarkoitus tuntui olevan ruokkia asiakas kylläiseksi ja pyörittää laskun maksamisen jälkeen ulos kadulle.

Feijoada

Feijoadaa pidetään Brasilian kansallisherkkuna. Se on erityisen suosittua Rio de Janeiron seudulla. Feijoadaa on tarkoitus nauttia ns. pitkän kaavan mukaan, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että sitä tarjoillaan erityisesti viikonloppuna. Feijoadan pääraaka-aineina ovat liemessä kypsyneet mustapavut, possun tai naudan liha sekä erilaiset makkarat. Lisukkeena on tyypillisesti ainakin riisiä. Meidän versiossamme oli riisin lisäksi farofaa sekä sittemmin unholaan jäänyttä vihreää levämäistä raaka-ainetta. Ruokalaji on tuhti, siitä ei pääse mihinkään. Samalla se on lihaisan maukas. Valtavassa padassa on maut kohdillaan. Huomaa, että ruokaa on tehty ajan kanssa ja rakkaudella. Todettakoon, että kuvassa olevasta padasta jäi noin puolet syömättä, vaikka asialla oli kaksi nälkäistä turistia.

Farofa

Farofa oli minulle tuntematon suuruus ennen reissua. Lisuke kävi kuitenkin nopeasti reissussa tutuksi. Se on siis paahdettua maniokkijauhoseosta ja todella suosittu lisuke Brasiliassa esimerkiksi lihan kanssa. Jokaisella kokilla onkin oma farofa-reseptinsä. Törmäsimme muun muassa farofaan, jossa oli kananmunaa, toisessa banaania. Farofasta tulee eniten mieleen couscous. Se oli uutuudessaan kiehtova tuttavuus, mutta kuten hyvä ystävänsä riisi, ei siitä jäänyt elinikäistä ystävää minulle.

Empanada

Empanadat eli piirakat ovat suosittuja välipaloja ja alkuruokia sekä Brasiliassa että Argentiinassa. Kiireisten on myös helppo ottaa niitä matkaan mukaan. Kuten arvata saattaa, niiden väliin voi laittaa mitä vain. Omia suosikkejani olivat juusto- ja kanatäytteiset piirakat, mutta sisältä voi löytyä myös naudanlihaa, palmunsydäntä, sipulia, vihanneksia tai sitten jotain makeaa.

Pão de queijo

Näitä ”juustoleipiä” myytiin jokaisessa myyntikioskissa ja leipomossa. Tulipa vastaan paikkoja, joiden päätuote Pão de queijo -leipäset olivat. Ne ovat siis Brasiliassa erittäin suosittua snäkkiruokaa. Tylsästä ulkomuodosta huolimatta ne olivat hyvänmakuisia.

Hedelmät

Erityisesti Brasiliassa riittää hedelmiä. En ole koskaan profiloitunut hedelmäasiantuntijana, joten hotellin aamiaispöydässäkin oli enemmän sellaisia hedelmiä, joita en tunnistanut kuin niitä, jotka tunnistin. Pelkästään erilaisia meloneita on paljon.

Miellyttävin yllätys olivat kuitenkin acai-marjat. Ne ovat Brasilian sademetsistä kotoisin olevien palmupuiden hedelmiä tai marjoja. Makumaailma on ainakin minun suussani vahvasti kallellaan kotoiseen mustikkaan, mutta voi mausta tunnistaa myös suklaata. Marjoja ei yleensä syödä sellaisenaan, vaan niitä käytetään esimerkiksi mehuihin tai smoothieen makua tuomaan. Acain makuinen jäätelö todettiin myös maistuvaksi ja raikkaaksi. Se tuli selväksi, että marjaan perustuvia tuotteita oli tarjolla paljon. Acaita markkinoidaan ns. superruokana.

Caipirinha

Brasiliassa ei voi käydä maistamatta caipirinhaa. Se on maan tunnetuin drinkki, kansalliscocktailiksikin väitetty. Caipirinha valmistetaan cachaça-sokeriruokoviinasta, limetistä, sokerista ja jäistä. Yritin todella perehtyä caipirinhan syvimpään olemukseen, sen verran niitä tuli maisteltua. Lopputulos: parhaimmillaan ne ovat fantastisia, huonoimmillaan sokeripommeja. Caipirinhan tunnettuja serkkuja ovat mm. caipiroska, jossa cachaça on korvattu vodkalla ja caipiríssima, joka on tehty rommista.

Kööpenhaminan ravintolat

Kööpenhamina tarjosi mukavat puitteet pienelle keväiselle irtiotolle arjesta. Tanskanmaalla tuli myös syötyä hyvin, kuten arvata saattaa. Olin etukäteen tapojeni mukaisesti tsekkaillut ravintolatarjontaa Tripadvisorista ja tehnyt yhden pöytävarauksenkin. Tässä joitakin vinkkejä Köpiksen ravintolamaailmaan.

Ei Köpiksen reissua ilman smörrebrödiä! Kohteeksi valikoitui ihastuttavissa ”Torvihalleissa” (tanskalaisittain Torvehallerne) sijaitseva Hallernes Smorrebrod. Tuon käynnin kuitti on hävinnyt jonnekin sumuiseen iltaan, mutta leipien hinnat pyörivät kymmenen euron hujakoilla. Oma valintani oli jonkinlainen tanskalainen lihapullaleipä, joka ei aivan kolahtanut. Olihan leipä sinänsä taideteos, mutta kylmä ja seisonut makumaailma ei säväyttänyt. Hintakin oli yläkanttiin. Silti ne ”Torvihallit” ovat ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja!

Ei reissua ilman laatupizzaa! Pizzeriaksi valikoitui La Fiorita laajan listansa ja hyvän Tripadvisor-sijoituksensa vuoksi. Pöytävarausta ravintolaan ei pysty tekemään. Sen kyllä ymmärtää paikan päällä, sillä tohinaa ja asiakkaita näytti riittävän pienessä tilassa. Mekin jouduimme lähes hotkimaan viimeiset pizzanpalaset poskeen, kun prässi selän takana alkoi käydä liian kovaksi. Ruokatuote ravintolassa on kyllä kondiksessa. Otin Speck Tirolese -nimisen pizzan (70 kruunua, n. 9,40 €). Valkoisen pizzapohjan päällä oli mozzarellaa ja taleggio-juustoa sekä tirolilaista kinkkua. Kokonaisuus oli hekumallisen juustoinen ja rasvainen sekä samalla äärimmäisen herkullinen.

Ei Köpiksen reissua ilman Tivolissa käyntiä! Tivoli on kööpenhaminalainen instituutio, maailman toiseksi vanhin huvipuisto sanovat netissä. Tivolissa on myös ravintolamaailma, josta melko pian löysimmekin itsemme. Tarjolla oli ruokaa laidasta laitaan ja monta ravintolaa. Meitä hotsitti kuitenkin vaihteeksi aito meksikaaniruoka, joten päädyimme Zócalo Tivoli -nimiseen meksikolaiseen. Otin listalta El Barrio Barbacoa -quesadillat (105 kruunua, n. 14 euroa) ja niitä siivittämään nachot tilpehööreineen (45 kruunua, n. 6 €). Quesadillat olivat tasokas esitys. Naudanliha, juusto, pico de gallo sekä muut lisätäytteet pelasivat onnistuneesti yhteen.

Reissun edullisimman ruokailun tarjosi Grams Laekkerier matkalla juna-asemalta hotelliin. Syy paikan valintaan oli sen sija Tripadvisorissa (3/2136). Yllättävän piskuinen (pöytiä oli ehkä neljä) ravintola tarjoaa sänkkäreitä, salaatteja ja keittoja. Otin kana-mangochutneyleivän cashew-pähkinöillä (60 kruunua, noin 8 €). Leipää oli sotkuista syödä, mutta se oli kohtuullisen maukasta, ei kuitenkaan mitään ihmeellistä. Korkean Tripadvisor-sijoituksen selittääkin äärimmäisen ystävällinen palvelu. Meitä autettiin niin painavan matkalaukun kanssa kuin viikonlopun vierailukohteiden valinnassa ja tarjottiinpa vielä keittiön tervehdyksenä pienet smoothiet jälkiruoaksi. Lopuksi toivottivat tervetulleiksi seuraavan päivän lounaalle. Ei menty.

Lauantai-illaksi – eli reissun kärkiravintolaksi – oli varattu Spisestedet FEED -niminen ravintola Nørrebron kaupunginosassa. Alkuun valittu ”lohitasting” (95 kruunua, n. 12,75 €) oli jo ensi näkemältä voittajan valinta. Lohitartar, graavilohi, creme fraiche ja ruisleipäcrostinit veivät kielen mennessään. Pääruoan osalta pysyttäydyin merenelävissä ottamalla lohi-kampasimpukkacannelonit pinaatin ja ricotta-juuston kera (160 kruunua, n. 21,50 €). Painavalta kuulostava annos käsitti kaksi tuhtia cannelonipökälettä, jotka suuresta koostaan ja raskaasta olemuksestaan huolimatta jaksoin syödä kokonaan. Moninaisesta makumaailmasta yksi maku ei kuitenkaan juuri erottunut toisesta, mikä himmensi kokonaisuutta. Yritystä oli turhan paljon, simppelimpi setti olisi riittänyt. Jälkkäriksi vedetty omenacrumble (65 kruunua, n. 8,70 €) pelasi varman päälle. Ravintolan juomapuoli niin viinien kuin drinkkien osalta hoidettiin ammattitaitoisesti ja herkullisesti.

Japanin herkkuja, osa 2/2

Japanin matkakertomukseni ensimmäisessä osassa maisteltiin maankuulua Kobe-härkää. Nyt on vuorossa loput Japanin herkut.

Sushi

Kyyjärven eläkeläinenkin tietää, että länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna japanilaisen keittiön perusyksikkö on sushi. Susheja on valtavasti erilaisia, mutta yksinkertaistaen niitä kaikki yhdistää riisi. Useimmiten niissä on myös kalaa, mutta ei aina. Japanissakin törmäsi susheihin, joiden päällä oli esim. ankkaa tai maissia. Luulin sen olevan vain jenkkityylistä ylilyöntiä.

Paras sushikokemus Japanin reissulla osui Kioton modernin rautatieaseman Sushi no Musashiin ja sen kaikkivoipaan ikiliikkujaliukuhihnaan, joka tarjoili loppumattomasti susheja. Keskellä linjastoa neljä ammattitaitoista ja kypsään ikään ehtinyttä sushikokkia työstivät sushia toisen perään. Tuoreus ja laatu yhdistyivät huikaisevaan valikoimaan. Omiksi suosikeikseni nousivat yllättäen erilaiset ”salaattisushit”, kuten rapu- ja äyriäissalaattisushit. Hieno yksityiskohta oli muuten se, että osassa susheissa oli wasabit valmiina (ne olivat erivärisellä lautasella). Tiedättekö: ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri parahultaisesti wasabia. Sopii kaikille niille, joiden bravuuri on vetää sushibuffetissa nolot wasabiöverit.

Mitäkö sushi maksaa Japanissa? Susheja ja niitä tarjoavia ravintoloita on luonnollisesti myriadi määrä, osa edullisia, osa kalliita. Mainittakoon, että tuo Kioton aseman sushimesta oli hyvinkin kohtuullisen hintainen: yksi lautanen maksaa joko 146 tai 346 jeniä. Pitäydyimme pääasiassa edullisemmissa lautasissa. Yhdellä lautasella oli yleensä kaksi sushipalaa, ja lautasia tuli otettua hihnalta kymmenisen kappaletta. Laskun loppusumma pyöri näillä parametreilla siinä 1 500 jenissä, joka on lonkalta käännettynä 12 euron korvilla. Ei paha. Elämäni paras sushikokemus.

Sashimi

 

Sashimi on sushin suomenruotsalainen serkku: vähän herraskainen, aika fiini, tosi hyvä maku. Sashimit ovat siis raakaa, ohueksi leikattua kalaa. Sushista ne erottaa se, että sashimeissa ei käytetä riisiä, joka taas on oleellinen osa susheja.

Ramen

 

Ramenit tuntuvat olevan japanilaisen keittiön kulmakivi: ruokalaji, joka löytyy lähes jokaisesta ravintolasta. Voisin myös kuvitella, että jokaiselta japanilaiselta äidiltä löytyy oma salainen ramen-resepti, jota varjellaan ja vaalitaan kuin Leijonien ensimmäisen maailmanmestaruuden muistoa. Ramen on japanilainen nuudelikeitto. Kuten keitoissa usein, liemi on se juttu. Rameneissa käytetään usein soba- tai udon-nuudeleita. Edelliset ovat ohuempia ja kellertävämpiä, jälkimmäiset taas paksuja jötkäleitä ja vaaleampia. Molemmat toimivat ensiluokkaisesti.

Söin varmaankin viittä eri ramen-keittoa reissun aikana, ja vaikka kaikki maistuivat oivallisilta, erottuivat silti jyvät akanoista melkeinpä ensiryystöllä. Parhaimmaksi ramen-keitoksi, ja ylipäätään parhaaksi kokemukseksi, nousi ”yhden miehen show” Shibuyan kaupunginosassa Tokiossa. Yksi mies tosiaan hanskasi koko palveluketjun, mutta eipä niitä asiakaspaikkojakaan pienessä ravintolassa ollut kuin kymmenkunta. Porukkaa riitti. Tilaus tehtiin ovensuun automaatissa (okei, kaveri tuli tiskin takaa jeesimään), maksu automaatissa, lappu kouraan ja sitten lapun kanssa tiskille. Kaveri teki hekumallisen ramen-keiton muutamassa minuutissa. Ja mikä parasta: voit nähdä metrin päästä ruoan valmistumisen.

Okonomiyaki

 

Sen minkä ulkonäössä häviää, maussa voittaa. Okonomiyaki oli Japanin matkan musta hevonen. En tainnut olla edes siitä aiemmin kuullut, saati maistanut. Kyse on joka tapauksessa melkoisesta epelistä, kutsutaanhan sitä joko japanilaiseksi munakkaaksi tai japanilaiseksi pizzaksi. Vapaa suomennos ”mitä haluat kypsennettynä” kertoo paljon. Toisin sanoen okonomiyakeja on kosolti erilaisia. Söin parhaan okonomiyakini Osakassa Chibo-nimisessä ravintolassa. Ravintolalasku kahdelta oli 60 euron luokkaa, mutta sillä sai molemmille okonomiyakit ja muutaman pikkupullon sakea. Mainittakoon, että tuo okonomiyaki-kuva on eri ravintolasta.

Takoyaki

 

Jos okonomiyaki oli uusi tuttavuus, sitä olivat taatusti myös takoyakit. Takoyakit – viralliselta nimitykseltään mustekalapallerot – tehdään paloitellusta mustekalasta. Ne ovat erityisesti osakalaista street foodia parhaimmillaan tai pahimmillaan. Itse sain niistä nopeasti tarpeekseni, kun söin niitä kerralla lounaaksi 10 palloa. Myönnettäköön, että vähempikin olisi riittänyt. Uunituoreeltaan katuravintolasta syötynä sisälmys oli kostea ja verrattain epämääräinen. Päällä oli majoneesia ja tuhti kasa katsuobushi- eli bonitolastuja. Jos joku jäi ihmettelemään, että mitä lastuja, niin ole hyvä ja ota selvää. Kerro sitten minullekin. Sen tiedän, että niitä käytettiin ronskilla kädellä okonomiyaki- ja takoyaki-annoksissa. Oma suhteeni lastuihin ja takoyakeihin jäi kehittymättä täyteen kukoistukseen.

Yakitori

 

Yakitorit on grillattua varrasruokaa, pääasiassa lihaa. Nimi tarkoittaa hiillostettua kanaa. Vaikka vartaannokkaan voi laittaa suurin pirtein mitä tahansa, pidättäydyin turvallisilla vesillä valitsemalla tikkuuni aina erilaisia lihoja, kuten kanaa, possua, nautaa ja jopa lammasta. Oiva valinta olikin ns. täyskäsi eli kaikkia saatavilla olevia lihoja yksi varras, arigato!

Tempura

 

Tempurakin tuli viimeistään tämän reissun aikana kovin tutuksi. Tempura on kuin sukulaistädiltä saatu ylioppilaslahja – etukäteen et voi tietää, mitä saat. Tempura voikin olla mitä tahansa maan ja taivaan välillä. Yleisimmin tempura kuitenkin valmistetaan kalasta ja vihanneksista. ”Tempuroitaessa” raaka-aine kastetaan friteeraustaikinaan ja se keitetään seesamiöljyssä. Kuten yakitoreissa, myös tempuroissa ns. mixed plate -setti on voittava valinta. Silloin ei ärsytä, jos yhden frittitaikinan alta paljastuu tyhjä arpa. Tosin läheskään aina et voi olla varma, mitä juuri pistit suuhusi. Tempurat sopivatkin parhaiten niille, jotka tykkäävät elää reunalla.

Pistetäänpä vielä jakoon pari muuta japanilaiseen ruokakulttuuriin liittyvää termiä:

Kaiseki

 

Olimme yhden yön Kioton ulkopuolella ryokanissa eli perinteisessä japanilaisessa majatalossa. Siellä luonnon keskellä askel hidastui ja mieli lepäsi. Visiitin aikana kävimme mm. onsenissa kylpemässä, mutta perheen pienimmille tiedoksi: vesiliukumäkiä, aaltokonetta tai villivirtaa on turha etsiä. Onsen on rauhoittumisen tyyssija. Muuten liikkuminen ryokanissa sujui asiaankuuluvasti yakata päällä. Yö nukuttiin futonilla.

Ryokanin suhteellisen kovaan hintaan (yö kahdelta 320 euroa) kuului kaiseki: 11 ruokalajin illallismenu huoneeseen kannettuna. Kaiseki onkin perinteinen useamman ruokalajin kulinaarinen taidonnäyte. Ruokalajeja tuotiin huoneeseen eri tahtiin, ehkä yhteensä viitisen kertaa – ja aina luonnollisesti kumarrusten kera. Yhteisen kielen puuttuminen hankaloitti asiaa, sillä osa ruoista piti itse valmistaa pöydässä. Kaikesta kuitenkin selvittiin, kiitos ystävällisyyden, huumorin ja maailman yleisimmän kielen, elekielen.

Parhaimmat naurut saatiin kuitenkin jo ”pöytään astuessa”, sillä ryokanissahan kaikki on perinteistä, myös siis sen suhteen, että pöytä on matala eikä jalallisia tuoleja ole. Löysimme kolme erilaista istuma-asentovaihtoehtoa: 1) intiaani, 2) merenneito ja 3) suorakoipi. Kaiseki-illallisen aikana kokeilin kaikkia kolmea tyyliä, mutta intiaani taisi olla pitkäikäisin. Siinä siis istutaan jalat ristissä. Merenneitoa pidin liian naisellisena ja syömiseen epäkäytännöllisenä. Suorakoipiasennossa jalat suoristetaan pöydän alle, mutta siinäkään asennossa normaali suomalainen mies ei kestä alkuruokia pidemmälle. 

Kaiseki oli kenties upeampi kokemuksena kuin varsinaisena kulinaarisena mestariteoksena.

Izakaya

 

Kaisekin henkinen vastakohta on izakaya. Siellä rankan työn raatajat, arjen salary man -sankarit, ovat vihdoin uskaltaneet pomon jälkeen lähteä työpisteeltään ja meininki on sen mukaista: izakayassa nauretaan, huudetaan, poltetaan röökiä, syödään ja tietysti juodaan alkoholia, kuten sakea. Izakayat ovat rantautuneet Suomeenkin (tsekkaa esimerkiksi Töölön Izakaya ja Tampereen Nomu), mutta minusta ne eivät edusta oikeastaan millään tavoin sitä izakaya-tyyppiä, johon törmäsin Japanissa, esim. Shinjukun kaupunginosassa. Suomessa ravintolat ovat fiinejä, kun taas Japanissa ne tuntuivat olevan enemmän kaiken kansan kuppiloita.

Kaiken kaikkiaan Japanin reissu tarjosi huikean monipuolisen kattauksen japanilaisia ruokia. Ainoa asia, joka jäi harmittavasti maistamatta, olivat nattõ-pavut eli hapatetuista soijapavuista tehty väkevän makuinen ja hajuinen ruoka. Ne olisivat arvatenkin aiheuttaneet tahattoman, mutta välittömän George-refleksin, joten ehkäpä hyvä näin. Menkää ja kokekaa Japani ja sen ruokakulttuuri!