Tässä kirjoituksessa avaan tekstin ja kuvien voimin japanilaisia herkkuja, jotka kaikki eivät välttämättä ole ns. suurelle yleisölle tuttuja. Koska herkkuja Japanissa riittää, tuli tekstistäkin sen verran pitkä, että päätin jakaa sen kahteen osaan. Mutta aloitetaan toki päätähdestä, maailman kalleimmasta naudanlihasta, legendaarisesta Kobe-härän lihasta. Kobe-lihan ympärillä velloo mystisyyden verho. Väitetään, että härkiä hierotaan, niille juotetaan olutta, jutellaan mukavia ja ne saavat kuunnella klassista musiikkia. Mysteeri ei meille reissun aikana ratkennut, mutta pääsimme Koben kaupunkiin maistamaan aitoa Kobe-härkää.
Ennen matkaa luin, että Japanin lainsäädännön mukaan Kobe beef -brändin alla voidaan markkinoida ainoastaan Hyogon prefektuurissa tiukoin säädöksin kasvatettua Tajima-gyu-härkää. Yksi kilo aitoa Kobe-lihaa voi maksaa nelisensataa euroa.
Olin yrittänyt varata meille pöytää Suomesta käsin johonkin Tripadvisorin kärkiravintoloista. Turha toivo, täyttä. Osa nettisivuista oli pelkästään japaniksi, tuli tervetullut olo heti. Reissu läheni ja varaus jäi lopulta tekemättä. Harmitti, varsinkin perillä, kun tuntui ettemme alkuun löytäneet Kobe-lihaa tarjoavia paikkoja. Klassisesti päädyimme kysymään asiasta rautatieaseman turisti-infosta. Ystävällisen oppaan avulla löysimme lopulta ns. oikeat kulmat kaupungista. Kyseistä herkkua tarjotaan nimittäin pitkälti melko pienellä, muutaman kadun kokoisella, alueella.
Hetken pööpöiltyämme löysimme sivukadulta tyylikkään näköisen ravintolan. Lounashinnat liikkuivat 3 000 ja 9 000 jenin välillä (n. 25–75 euron hujakoilla). Reasonable. Kävimme sisään ja pienen arpomisen ja jahkailun jälkeen saimme kuin saimmekin viimeiset paikat lyhyeltä tiskiltä. Olimme itse asiassa sen lounaskattauksen viimeiset asiakkaat. Koska olimme once in a lifetime -asenteella liikkeellä, otimme ns. jackpotin eli talon parhaan lounassetin (liha oli parasta A5-luokkaa). Settiin kuului lihaa 150 grammaa per naama, asialliset lisukkeet sekä tietysti henkilökohtainen kokki tekemään käytännön työt. Hintaa tuli kaiken kaikkiaan 9 500 jeniä. Luottokorttilaskulta selvisi, että se oli karvan vajaa 80 euron lounas.
Kokki vaihtoi kanssamme muutaman kohteliaisuuden ja ryhtyi hommiin. Alkupalojen jälkeen tuotiin pääesiintyjä tiskille: 300 grammaa puhdasta ylivoimaa. Ei sellainen rasvaton Ranskan ympäriajossa kidutettu lihapala eikä toisaalta Homer Simpsonmainen läskikasa, vaan itse asiassa hyvinkin kiihottavan näköinen komistus. Homma ei toimi niin, että iso pihvi puolitettaisiin, käytettäisiin pannulla ja iskettäisiin lautasille. Ei. Kokki paloitteli pihviä pienemmiksi paloiksi ja kypsytteli näitä erilaisia siivuja keskenään hieman erilailla. Lihan suutuntuma oli jotain, mitä en ole aiemmin kokenut. Tuntui, että koostumus oli tyystin erilainen verrattuna aiempiin lihallisiin laatukokemuksiin. Kobe-härän maku oli tasapainoisen pehmeä. Klisee, mutta tuntui, että liha suli suuhun. Vaikea uskoa, että tätä parempaa lihaa on olemassa. Sanotaankin, että Kobe-härän lihassa rasva on levittäytynyt tasaisesti joka puolelle. Kokki piti maustearsenaalinsa tukevasti penaalissa. Lautasellani oli paria eri suolalajia, pippuria ja jokerina sinappia. Ei Turun sinappia, vaan jotakin paikallista vastinetta. Kaikkia kokeilin, mutta suola vei voiton. Ilman mitään pärjäsi myös vallan mainiosti. Lisukkeet jäivät auttamattomasti Kobe-härän jalkoihin, mutta se olikin vääjäämätöntä ja kaiken tarkoitus. Silti ne toimivat sivuosassaan mainiosti.
No, oliko vaivan ja hinnan väärti? Epäolennainen kysymys, jonka ohitan surutta. Laadukkaimman Kobe-lihan maistaminen sen alkulähteillä autenttisessa miljöössä laaturavintolassa henkilökohtaisen kokin opastuksella oli kokemus, jonka tulen muistamaan aina. Luksuksen hinta-laatusuhdetta on muutenkin lähes mahdoton arvioida, ja onko se lopulta edes tarpeellista? Preferenssejä on monia, mutta laatu maksaa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti