torstai 29. syyskuuta 2016

Ravintola Helmi

Legendan mainetta ja kunniaa jaetaan tänä päivänä turhan suurella lusikalla, mutta sellaista nimitystä voisi kenties käyttää ravintola Helmestä – siis siitä vanhasta Helmestä, joka sulki ovensa kevättalvella. 1990-luvun alussa perustettu Helmi oli Helsingin ravintolamaailman kirkkaimpia tähtiä lama-ajasta nousevassa Suomessa, kuten Helsingin Uutiset kaihoisasti kirjoitti alkuvuodesta. Helmen takana oli muun muassa sellaisia tuttuja nimiä kuin Jyrki Sukula. Nyt kuitenkin Helmessä puhaltavat uudet itämaiset tuulet, sillä tiloissa toimii japanilainen ravintola, joka tarjoaa japanilaisia ja korealaisia herkkuja. Uudella Helmellä on uudet omistajat, joten vanhan Helmen kanssa yhteistä on ainoastaan nimi ja tilat.

Vanha Helmi tuli tutuksi, mutta enemmän kuitenkin aina ruokiensa kuin biletyksen kautta. Nyt olimme testaamassa uudestisyntynyttä Helmeä kautta aikain ensimmäisellä Offerilla-diilillämme. Sillä sai Tsubaki-menuja (58 €) kaksi yhden hinnalla.

Aivan alkajaisiksi tilasin sakea, tuota japanilaista riisistä valmistettua alkoholia. Minulle ei ole koskaan päässyt syntymään erityistä suhdetta tähän yleensä lämpöisenä tarjoiltavaan juomaan, eikä se tämänkään lyhyen yhteiselon jälkeen muuttunut. Ensimmäinen alkuruoka oli jotakin epämääräistä, mutta hyvänmakuista. Muutenkaan tarjoilijoiden hiljaa suomeksi tai englanniksi lausutuista ruoka-annosesittelyistä ei useinkaan saanut selvää. Epämääräisen, mutta kuitenkin hyvän annoksen jälkeen pöytään kiikutettiin kolme sashimia: katkarapua, lohta ja mustekalaa. Ei mitään erityistä. Seuraavaksi tarjoiltu äyriäisistä ja sienistä koostettu Dobin-keitto oli jälleen aikamoinen kuriositeetti: pelkkää lientä, jota kaadettiin kannusta pienen pienelle lautaselle! Mutta oli se ihan maukasta.


Sake Tataki oli puolestaan floppi. Hiillostettu lohi luonnollisesti vielä menetteli, mutta mikään muu ei. Tomaatti oli hitusen raakaa ja tofusta en ole koskaan välittänyt. Sitä oli sitä paitsi vaikea syödä puikoilla, kun se mureni kosketuksesta. Tempura No Moriawase oli annos friteerattua jättikatkarapua, mustekalaa ja vihanneksia. Annos voitti edellisen, mutta mitään makujen kimaraa tästäkään ei saatu aikaiseksi. Jäljellä oli vielä pääruoka eli härkää kivilevyllä. Annos olikin illan ykkönen. Liha oli erinomaista ja levyn pohjalla sihisevä kastike erittäin maukasta. Lihaa ja vihanneksia oli miellyttävää dipata siihen. Illan jokeri tulikin sitten pääruoan jälkeen: keitettyä riisiä lohen mädillä. Minä tykkäsin, vaimo ei. Sain siis kaksi annosta syödäkseni. Aika oudoltahan näytti lämpimän riisin ja mädin yhdistäminen, mutta mikäs siinä, jos makumaailma toimii!




Olen aina ollut sitä mieltä, että aasialaisten ruokien heikkous on jälkiruoat. Uskoisin muidenkin sokerihuurrettujen länsimaalaisten olevan samaa mieltä. Nyt jälkiruokana ollut vihreätee-pannacotta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä loppusointu illalle: raikas ja erilainen.

Uuden Helmen yläkerran miljööstä on tehty tyypillisen japanilainen, aina sitä pelottavaa kättä liikuttavaa sähkökissaa myöten. Sisustus oli kenties vähän tekemällä tehty, mutta ei siitä sinänsä pahaa sanottavaa ole. Fengshuit olivat varmaan ns. kohdillaan. Tarjoilu oli ystävällistä, mutta varsinkin loppua kohden kohtuuttoman hidasta. En kaipaa BW-ravintoloiden Boltmaista nopeutta, mutta rajansa kaikella. Helmen ruoka tasapainotteli pettymyksen ja tasapaksuisen esityksen iljanteisessa juoksuhiekassa. Diilinkään avulla hinta-laatusuhde ei noussut juurikaan positiivisuuden puolelle.

Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




Ravintola Helmi
Eerikinkatu 14
00100 Helsinki

perjantai 23. syyskuuta 2016

Manhattan Steak House

Esplanadin Manhattan Steak Housessa on tullut käytyä vuosittain jo useamman vuoden ajan. Syynä tällaiseen orjalliseen käyttäytymiseen on yksinkertainen: Cityshopparilla saa oman valintansa mukaiset 200 gramman naudan ulkofileepihvit kaksi yhden hinnalla. Hyvä diili!

Vaikka kohtuullisen aikajanan päässä menneisyydessä on aikakausi, jolloin ulkona syöminen tarkoitti pippuripihvin tilaamista, tulee edelleen tänäkin päivänä eteemme hetkiä, jolloin ihminen haluaa – jopa tarvitsee – kunnon pihvin. Eikä siinä ole mitään pahaa. Tällöin mm. Manhattan Steak Housen ovi käy. Ravintolassa on toki tarjolla muutakin kuin pihvejä, mutta niinhän se on, että sitä otetaan, mihin ravintolan nimessäkin viitataan. Ei steak houseen mennä salaatille tai spagetti bologneselle. Nomen est omen.



Nauttimani aurajuustohärkäpihvi (listahinta 27,90 €, diilillä siis käytännössä puoleen hintaan) tarjoiltiin marinoidun sipulin ja aurajuuston kanssa, kyljessään herkkusieni-kermakastiketta. Lisukkeeksi otin normiranskalaisten sijasta valkosipuliperunoita. Annos oli jo tullessaan mehevän näköinen. Perunat tarjoiltiin omalla lautasellaan. Pihvi edusti hyvää laatutasoa, jota lisukkeet kastikkeineen komppasivat oivasti. Valkosipuliperunoissa oli valkosipulin suhteen sniiduiltu, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta harmillista. Annos oli täyttävä, kuten pihviannoksen kuuluukin olla. Alkuun tuodut valkosipulileivät toimivat mainiosti ruokahalun herättäjinä.

Tarjoilu oli miellyttävää alusta loppuun, mutta ravintolan miljöö ei omaan silmään istu kovin kivasti. Parhaat paikat ravintolassa ovat luonnollisesti ikkunapöydät, joista voi pihvin leikkaamisen lomassa katsella kiireisten helsinkiläisten kilpakävelyä ja turistien rauhallisempaa käyskentelyä Espan loppukesän auringonpaisteessa.

Manhattan Steak House on viime aikoina ollut enemmän julkisuudessa omistajiensa veronkierrosta ja verorikoksista kuin pihveistään, mutta syyskuun alun uutiset kertovat, että ravintolaketju on siirtynyt perheessä seuraavalle sukupolvelle ja ravintolatoiminta on jälleen terveellä pohjalla. Hyvä niin, sillä keskeisellä paikalla sijaitsevalle hyvälle pihviravintolalle on aina paikkansa!

Ruoka
Kokemus
HInta-laatu




Manhattan Steak House
Eteläesplanadi 24
00100 Helsinki

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Oatz (6K Food Market, Kampin kauppakeskus)

Kampin kauppakeskukseen avattiin juhannuksen alla uudenlainen ravintolakonsepti, joka tarjoaa kuuden eri keittiön luomuksia ruokailijoille yhdessä ja samassa tilassa. 6K Food Market -nimeä kantavan konseptin takana on joukko suomalaisen katuruokakulttuurin edelläkävijöitä. 6K:ssa operoivat Street Gastro, Kimchi Wagon, Oatz, BBQ on Wheels, Mad Wok sekä Fisu & Ranet. Kaukana menneisyydessä siintävät siis ne ajat, kun porukka päätti – kuten Antti Rinne sanoisi – ja loput mököttivät. Enää ei tarvitse käydä henkistä sapelien kalistelua ruokapaikan valinnasta, koska nyt jokaiselle löytyy varmasti syötävää. Kuulostaa hyvältä ja tämän päivän vaatimusten mukaiselta, joten herääkin kysymys: miksi vasta nyt?

Nyhtökaura on asia ja sana, joka on ollut paljon ihmisten huulilla viimeisen vuoden ajan. Eikä ilmeisesti ihan syyttä, sillä sille on ehditty jo sovittamaan niin sika-nautajauhelihan manttelinperijän roolia kuin uuden Nokiankin viittaa hentoisille harteilleen. Jostainhan sen talouskasvun on lähdettävä liikkeelle! Juuri kun opimme vaatimaan ruokavankkurista nyhtöpossua, tuli jo nyhtökaura. Mikä se nyhtökaura sitten on? Niinpä, hyvä kysymys, koska ainakin vastauksia on kosolti. Riippuen eri lähteistä nyhtökaura on:

•    mullistava uutuus lautasellasi, joka ei sisällä soijaa eikä vehnää, sillä nyhtökaura koostuu kaurasta ja palkokasveista
•    kasviproteiini-innovaatio
•    suomalaisinnovaatio, joka on kaurasta ja pavusta kehitettyä täydellistä proteiinia
•    arjen lihatuotteille kehitetty vegaaninen haastaja
•    innovaatio, joka tarjoaa ekologisempaa ja eettisesti kestävämpää tapaa selvitä arjen ruoanlaitosta.

Annetuista määritelmistä voi mielestäni tehdä kaksi johtopäätöstä:

1.    Nyhtökaura on vaikka ja mitä – sitä on vaikea selittää lyhyesti
2.    Nyhtökauralle on asetettu varsin suuria odotuksia.

Palataan asiaan ja tähän hetkeen. Kaveriporukalla olimme valinneet työpäivän jälkeiseksi ruokailupaikaksemme Kampin 6K:n. Vaikka veri olisi vetänyt Mad Wokin wokkien pariin, ajattelin edes hypetyksen tässä vaiheessa (myönnän, en ole early adopter) maistaa nyhtökauraa – siksi valintani kohdistui Oatziin. Lyhyeltä listalta valitsin grillatun rieskan nyhtökauralla (10 €). Nyhtökaura oli maustettu timjamilla ja mukana leivän päällä oli myös metsäsieniä. Rieskan vieressä oli pieni salaatti- ja raastekasa.


Jos rehellisiä ollaan, niin odotukseni eivät olleet kaiken maailman mauttomien soijaviritysten, saatanallisten seitanyritelmien ja tofuhirvitysten jälkeen kovinkaan korkealla. Kokeilunhalu edellä oltiin kuitenkin liikenteessä. Tässä mielessä en pettynyt kovinkaan pahasti, kun huomasin, että itse nyhtökaura ei maistunut miltään. Koostumus oli kivasti lihamainen, mutta makua ei ollut nimeksikään. Sienet olivat ihan hyviä. Salaattilisuke oli tyhjänpäiväinen ja mauton sekin. Mauttomuus kuvaileekin ylipäätään koko annosta parhaiten. Se on vähän sääli. Ymmärrän, että nyhtökauralla on valtavasti potentiaalia, kun sillä on mm. globaalit ympäristö- ja terveystrendit takanaan, mutta pitäähän itse tuotteenkin joltain maistua, eikö vain?

6K on toimiva konsepti ja uskon senkaltaisten raflakokonaisuuksien menestyvän jatkossakin ja jopa luovan jonkinlaisen uuden normaalin esim. kauppakeskusten ravintolamaailmoihin. Vaikka Food Marketin miljöö on kivan rouhea, ei se kuitenkaan ole kovin viihtyisä. Espoon bussien lähtölaitureita tuijottaessa ei kai oikein koskaan voi olla? Kaikesta huolimatta toivotan menestystä niin Oatzille, 6K:lle kuin nyhtökaurallekin!

Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




6K Foodmarket
Kauppakeskus Kamppi, E-taso
00100 Helsinki

tiistai 13. syyskuuta 2016

Morrison’s Grill & Green

Morrisonista tulee ensimmäisenä mieleen Kata Kärkkäisen esikoisromaani ja sen pohjalta tehty Irina Björklundin tähdittämä elokuva, mutta heti niiden perään valtavankokoiset hampurilaiset. Monesti olen astellut ravintolaan sisälle pahasti nälkiintyneenä, mutta siitäkään huolimatta tuskin koskaan olen jaksanut syödä annostani loppuun. Giganttiset annokset taitavatkin olla kiinteä osa Morrisonin bisnesideaa.


Olen käynyt ravintolassa burgerilla useasti, joten melko moni hamppari on tullut tutuksi. Täytyy tosin sanoa, että Morrisonin hampurilaiset eivät ehkä kuitenkaan kovin suuresti eroa toisistaan. Tällä kertaa otin valkosipuliburgerin (14,50 €), joka luonnollisesti sisälsi normitäytteiden lisäksi nimikkoainesosaa eli valkosipulimajoneesia ja valkosipulivoita. Majoneesi tuli tilaamieni ranskalaisten kanssa ja voi taas oli integroitu burgeriin. Lopputuote oli samaa vahvaa keskitasoa, kuten niin usein aiemminkin – ei enempää eikä vähempää. Liikutaan kaukana kaupungin kärkituotteista, mutta toisaalta ei näissä Morrisonin perusburgereissa suoranaisesti mitään vikaakaan ole. Jotenkin hassua, että annoksen kylkeen tulee aina ”pakollinen” salaattiosuus eli pari kuivunutta kurkku- ja tomaattiviipaletta sekä muutama nahistunut salaatinlehti. Eikö voitaisi olla rehellisesti mättöpaikka ja jättää tässä katsannossa turhat salaattiainekset kokonaan syrjään?

Morrison ei ole sisustukseltaan kaupungin viilein ravintola. Miljöötä hallitsee punaisen voimakas värimaailma. Muitakin iloisia värejä löytyy. Pöydät ovat likellä toisiaan. Jos kuitenkin onnistuu nappaamaan ikkunapöydän, voi tuijotella ulos Ateneuminkujan ihmisliikennettä.

Morrisonin etuna ovat loistava sijainti, sunnuntaiaukiolo sekä varma tieto siitä, että ulos lähtiessä on vatsa täynnä!

Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




Morrison’s Grill & Green
Ateneuminkuja
00100 Helsinki

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Tokyo55

Tokyo55 on kaikkien sushibuffettien matriarkka. Minulla ei ole täsmällistä tietoa siitä, oliko Tokyo55 ensimmäinen ravintola, joka tarjosi nälkäisille (lounastajille) sushibuffettia, mutta arvelisin sen olleen vähintäänkin ensimmäisessä aallossa osallisena. Oli miten oli, minulle Tokyo55:n sushibuffet on pitkään ollut se one and only. On kuitenkin käynyt niin, että uusia haastajia (kuten Kita) on viime aikoina putkahtanut markkinoille kuin kastematoja sateella konsanaan. Oli siis jälleen aika testata, miten vanha leidi pärjää kovassa kilpailussa.

Tällä kertaa ei ollut jonoa ulko-ovella, olimme kai niin aikaisessa. Lounasmaksu (15 €) suoritetaan etukäteen ovensuussa ja sitten vain alas syömään. Muitakin sushinnälkäisiä kuitenkin riitti, sillä alakerta oli tuttuun tapaan lähes täynnä. Miljöö on sinänsä rauhallinen, mutta tilat ovat ahtaanoloiset ja pöydät lähellä toisiaan. Ei siis mikään maailman idyllisin paikka nauttia lounastaan. Ne paikat ovatkin tyystin muualla – täällä täytetään silloin tällöin henkilökohtaiset sushivarastot.


Mutta miltä ne sushit sitten maistuivat? No, kiitos kysymästä, ihan hyvältä. Varmaa työtä sanoisin. Eivät pärjää sushiskenen valioyksilöille, kuten saman kadun Sushi Wagocorolle, mutta näitä saakin syödä masunsa täyteen. Tokyo55 ei myöskään sorru halpamaisiin temppuihin tai selkeisiin ylilyönteihin, kuten pekonisusheihin. Jotkut osaavat arvostaa myös paria salaattilaatua, joita tarjonnasta löytyy sushien lisäksi. Sitten vielä jaetaan lisäplussa ja -miinus. Plussa ylipäätään jälkkäristä, vaikka se olikin vähän outo. Miinus kahvikoneesta, jota laajan neljän ihmisen otannan perusteella ei osata käyttää. Kun lopulta siinä onnistuin, sain kuppiini pahaa kahvia.


Haastajat ovat pistäneet pelin kovaksi, eikä enää voida aukottomasti väittää, että Tokyo55 hallitsee kauniin pääkaupunkimme sushibuffatarjontaa – jonkinlaisena benchmarking-kohteena se kuitenkin ainakin itselleni edelleen toimii.

Tässä kohtaa on vielä nostettava esiin Tokyo55:n naapurissa sijaitseva sisarravintola Izakaya, joka tarjoaa Stadin parhaan afterwork-diilin!

Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




Tokyo55
Runeberginkatu 55 B
00260 Helsinki

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Vuosikertomus

Ensimmäinen vuosi bloggaajana on takana. Tulin, näin ja söin -blogini alkusanat kirjattiin viime vuoden syyskuun alussa. Pitkään mietin blogin perustamista, mutta nyt voi sanoa, että onneksi tuli lähdettyä mukaan. Näin jälkikäteen voikin vain harmitella, miksen tehnyt sitä jo aiemmin. Tämä on mahtavaa hommaa ja syynä siihen ovat edelleen ne samat kaksi asiaa: syöminen ja kirjoittaminen. Ei niistä vain saa tarpeekseen!


Nyt on aika kääntää katse kuluneeseen vuoteen. Missä kaikkialla on tullut käytyä? Mitkä raflat ovat jääneet päällimmäisenä mieleen? Vuodessa sain aikaiseksi kaikkiaan 99 ravintola-arvostelua. Tilastoa tosin vääristää ensimmäisen kvartaalin yltiöpositiivinen tulos. Kahden ensimmäisen kuukauden (syys- ja lokakuu) aikana blogiini ilmestyi peräti 29 kirjoitusta. Syinä tähän oli halu saada väkevä startti hommaan sekä edeltävän kesän aikana koetut mielenkiintoiset ravintolaseikkailut. Parhaat kokemukset oli kiva jakaa lukijoille suhteellisen tuoreeltaan. Sittemmin tahti on tasaantunut 6–9 kirjoitukseen kuukaudessa. 

Minulta kysytään usein, mikä on paras ravintola – viimeksi kysyttiin tällä viikolla. Kysymys hämmentää minua joka kerta. Ei ole mielekästä miettiä yhtä tai muutamaa suosikkipaikkaa, sillä vastaus riippuu monesta asiasta: fiiliksestä, nälkätasosta, viikonpäivästä, kellonajasta, lompakon leveydestä, seurasta… Yhdellä kertaa Burger King pelastaa päivän ja joskus taas haluaa syödä Nokassa kuin maailman omistaja.

Ulkona syöminen on ilahduttavasti nostanut päätään Helsingissä ison maailmaan tyyliin. Arkenakin voi treffata töiden jälkeen kavereita ja käydä syömässä kuulumisia vaihtaen. Lauantai-iltana voi nauttia vaimon kanssa paremman dinnerin ja sunnuntaina taas mennä perheen kanssa brunssille. Helsingin ravintolatarjonta on mielestäni tänä päivänä tasokas. Eikä tarvitse millään tavoin kuulua ylimpään sosioekonomiseen viidennekseen, jotta voi käydä ulkona syömässä. Edullisemminkin pystyy syömään hyvin. Kuten moni minut tunteva tietää, olen aina peräänkuuluttanut ns. diilejä. Diilejä on erilaisia, mutta niitä kaikkia yhdistää normaalihintaa alempi ruoan hintataso. Olin esim. edesmenneen Citydealin/Grouponin (rip) kanta-asiakas. Cityshoppariakin on tullut käytettyä, Offerillaa harvemmin. Nuorena koltiaisena revin paperikuponkeja puhelinluetteloista. Diilejä tulee kuitenkin vastaan mitä ihmeellisemmistä paikoista – täytyy pitää vain silmät tarkkana ja seurata ravintola-alaa. Kaksi yhden hinnalla -tarjous toimii kuitenkin useimmiten.

Toki rahaa saa menemään, vaikkei hienoimmissa paikoissa usein tule käytyäkään. Lounaita tekemistäni 99 arvostelusta oli 33 eli tasan kolmannes. Lounaat ovatkin itsessään verraton diili: pääsee edullisesti tutustumaan parempaankin ravintolaan. Jos karkeasti arvioisin, niin keskihinta yhdelle ravintolakäynnilleni voisi olla parinkympin luokkaa. Se kertaa 99 on lähes 2 000 euroa. Kaikista raflakäynneistäni en toki ole kirjoittanut, kun taas osa noista 99 kirjoituksesta menee yli vuoden taakse, mutta suuruusluokka lienee oikea. Onko se paljon vai vähän? Paha sanoa. Hukkaan heitettyä rahaa se ei toki missään tapauksessa ole. Kyse on kuitenkin harrastuksesta, siinä missä astangajooga tai auton rekisterikilpien bongaus. Ja onhan ulkona syöminen lähes aina sosiaalista toimintaa parhaimmasta päästä! Kaiken lisäksi ihminen nyt vaan on rakennettu sellaiseksi fyysiseksi olennoksi, joka tarvitsee ravintoa aika ajoin. Eikä tässä toistaiseksi rahaa ole tuhlattu esimerkiksi sellaisiin artikkeleihin kuin lapset tai auto. Se perusteluista. Niitä löytyy.

Niin mitkä paikat sitten vuoden varrelta jäivät parhaimpina mieleen? Niihin palaan vielä erillisessä postauksessa lähiaikoina, so stay tuned!