torstai 29. kesäkuuta 2017

Pinto B’staurant

Pinto B´staurant on ensimmäinen arvostelu thaimaalaisesta ravintolasta tässä blogissa – vaikka arvosteluja on kaiken kaikkiaan vyöllä yli 150. Tämä selvä epäkohta johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole suurin thaimaalaisen ruoan ystävä. Noin, tulipahan sanottua. Perusteluja siihen minulla ei oikein ole. Thaimaalainen ruokahan on sekoitus perusmakuja: suolaista, makeaa, hapanta ja tulista. Usein nämä maut löytyvät samasta annoksesta. Tällöin arvoon arvaamattomaan nousee se, kuinka onnistuneesti kokki on työssään onnistunut löytämään tasapainon kaikkien makujen välille.



Olen käynyt Pintossa muutaman kerran lounaalla. Tarjolla on paria eri vaihtoehtoa (8,50 / 9 €). Lounaaseen kuuluu alkusalaatti, pääruoka sekä kahvi tai tee. Mainittakoon, että tuo alkusalaatti tehdään keittiössä ja se tuodaan pöytään. Salaatti eroaakin kanssasisaristaan selvästi makujen ja raaka-aineiden osalta. Makuelementtejä on normaalia enemmän eivätkä raaka-aineetkaan ole aivan sieltä tyypillisimmästä päästä raaka-ainejanaa. Vai mitä sanotte viinirypäleestä, omenasta ja kuivatuista banaanilastuista? Salaatti on kaikessa erilaisuudessaan kiehtova kokoelma, jonka mielellään syö pääruokaa odotellessa. Pääruokien suhteen olen pitäytynyt konservatiivisesti kanassa (9 €). Annokset ovat olleet hyviä ja runsaita niin makupaletiltaan kuin annoskooltaan. Ehkä seuraavan kerran annan mahdollisuuden jollekin muulle pääraaka-aineelle. Thaimaalainen rauhoittumishetki on hyvä päättää kahviin.




Jos Pintoon on menossa lounaalla tai iltasella isommalla rymyporukalla, on syytä tiedostaa, että ravintolassa on pöytiä noin neljä kappaletta. Se on siis pieni. Lounaallakin on näin ollen enemmän kuin tavallista, että joudut (pääset?) istumaan ventovieraan kanssa samaan pöytään tai sitten sinun viereesi könyää kanssalounastaja. Ravintolan miljöö on vähän mitäänsanomaton ja palvelu vähäeleistä.

En osaa laittaa Pinto B’staurantia vertailuun kaupungin muiden thaikkupaikkojen kanssa, mutta en usko, että sillä on hävettävää niissä kinkereissä.

Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




Pinto B’staurant
Vilhonvuorenkatu 3
00550 Helsinki

torstai 22. kesäkuuta 2017

Via Tribunali

Via Tribunalia rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa aikoinaan ja Sagrada Familiaa nykypäivänä. Monien vastoinkäymisten jälkeen napolilaista pizzaa tarjoava ravintola avattiin lopulta vapun jälkeen ”Helsingin napolilaisimmalle kadulle” Sofiankadulle, trendikkäälle Torikorttelialueelle. Keittiön sydän, ja samalla ongelmavyyhdin syypää, on parituhatta kiloa painava ja 15 000 euroa maksanut käsintehty pizzauuni, joka haettiin saapasmaasta saakka Pohjolan perukoille. Turkoosin jättiläisuunin huomaa helposti jokainen ravintolakävijä. Pizzat valmistuvat sen syövereissä noin minuutissa. Nopea paisto takaa pizzan pehmeyden. Napolissa sanotaankin, että ”uuni antaa pizzalle suudelman”. Herkkää.

Via Tribunali on edelleen se uutuusravintola, josta riittää puhetta. Pizza selvästi kiinnostaa ihmisiä. Pizzoja ja niiden paikallisia erikoisuuksia on lukematon määrä. Italialaisen pizzan voi kuitenkin karkeasti ottaen jakaa kahteen koulukuntaan: napolilaiseen ja roomalaiseen. Ne eroavat toisistaan mm. pizzan paistamisen ja pohjan perusteella. Jälkimmäistä koulukuntaa Suomessa edustaa esim. verraton Pizzarium. Napoli on cucina povera -aluetta, ja siellä pizza on perinteisesti köyhien ruokaa. Napolilaisessa pizzassa raaka-aineet ovat laadukkaita, mutta ne ovat yksinkertaisia eikä pizzaa ole vuorattu valtavalla määrällä täytteitä.


Oma visiittini Via Tribunaliin ajoittui töiden jälkeiseen arki-iltaan. Pääsimme parin minuutin ”jonottamisen” jälkeen pöytään. Moni ystävistäni oli käynyt ravintolassa vain todetakseen, että sisälle ei ole mitään asiaa, mutta nämä käynnit olivatkin ajoittuneet viikonlopulle. Kiinnostusta ja jonoa riittää varmasti jatkossakin. Varauksia ravintola ei muuten ota vastaan. Jonottamisen voi kuitenkin hoitaa tyylikkäästi ravintolatilan toisella laidalla sijaitsevassa baarissa, jossa voi odotellessa nauttia lasin italialaista viiniä.

Pizzavalikoima on tiivis kymmenellä pizzavaihtoehdolla (12,5–18 €), joista tosin kaksi oli  käyntikerralla yliviivattu listalta. Olin kuullut kehuja tonnikalapizzasta, joten sitä sitten. Ei välttämättä se elegantein valinta, mutta Tonnarella (16,5 €) it is! Odotukset olivat korkealla, kun pizza saapui pöytään. Mozzarella, tonnikala, pecorino-juusto ja kaprikset muodostivatkin särmikkään ja hurmaavan kokonaisuuden. Häivähdys sitruunaa sopi pizzan makumaailmaan kuin kuono sarveen. Pohja oli kuohkean pehmeä. Nappisuoritus, joka nousisi helposti viime syksynä julkaistulle vuoden viisi parasta pizzaa -listalle.


Joskus kuulee puhuttavan siitä, että milloin pizza maksaa liikaa. Tausta keskustelulle tulee arvatenkin siitä, että viimeisten vuosien aikana uusia laatupizzerioita on tullut täydentämään markkinoita ”kuuden euron pizzerioiden” lisäksi. Onko siis tunapizzasta maksamani 16,5 euroa liikaa? Minusta ei ole. Useampi ravintolapääruoka maksaa enemmän enkä osaa pitää pizzaa jotenkin niitä vähempiarvoisena. Ehkä niiden, jotka väittävät paria kymppiä lähestyviä pizzan hintoja liian kalliiksi, salattu tausta on näiden femman pizzojen syömisessä. Mutta ne on eri asia, sen tietävät kaikki, jotka ovat iskeneet hampaansa laatupizzaan.

Via Tribunali nousi heti Helsingin pizzaskenen ylimmille lauteille, haastamaan jopa Piece ’n’ Lovea  ja sen legendaarista ankkapizzaa. 


Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




Via Tribunali
Sofiankatu 4
00170 Helsinki

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Japanin herkkuja, osa 2/2

Japanin matkakertomukseni ensimmäisessä osassa maisteltiin maankuulua Kobe-härkää. Nyt on vuorossa loput Japanin herkut.

Sushi



Kyyjärven eläkeläinenkin tietää, että länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna japanilaisen keittiön perusyksikkö on sushi. Susheja on valtavasti erilaisia, mutta yksinkertaistaen niitä kaikki yhdistää riisi. Useimmiten niissä on myös kalaa, mutta ei aina. Japanissakin törmäsi susheihin, joiden päällä oli esim. ankkaa tai maissia. Luulin sen olevan vain jenkkityylistä ylilyöntiä.

Paras sushikokemus Japanin reissulla osui Kioton modernin rautatieaseman Sushi no Musashiin ja sen kaikkivoipaan ikiliikkujaliukuhihnaan, joka tarjoili loppumattomasti susheja. Keskellä linjastoa neljä ammattitaitoista ja kypsään ikään ehtinyttä sushikokkia työstivät sushia toisen perään. Tuoreus ja laatu yhdistyivät huikaisevaan valikoimaan. Omiksi suosikeikseni nousivat yllättäen erilaiset ”salaattisushit”, kuten rapu- ja äyriäissalaattisushit. Hieno yksityiskohta oli muuten se, että osassa susheissa oli wasabit valmiina (ne olivat erivärisellä lautasella). Tiedättekö: ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri parahultaisesti wasabia. Sopii kaikille niille, joiden bravuuri on vetää sushibuffetissa nolot wasabiöverit.

Mitäkö sushi maksaa Japanissa? Susheja ja niitä tarjoavia ravintoloita on luonnollisesti myriadi määrä, osa edullisia, osa kalliita. Mainittakoon, että tuo Kioton aseman sushimesta oli hyvinkin kohtuullisen hintainen: yksi lautanen maksaa joko 146 tai 346 jeniä. Pitäydyimme pääasiassa edullisemmissa lautasissa. Yhdellä lautasella oli yleensä kaksi sushipalaa, ja lautasia tuli otettua hihnalta kymmenisen kappaletta. Laskun loppusumma pyöri näillä parametreilla siinä 1 500 jenissä, joka on lonkalta käännettynä 12 euron korvilla. Ei paha. Elämäni paras sushikokemus.

Sashimi

 

Sashimi on sushin suomenruotsalainen serkku: vähän herraskainen, aika fiini, tosi hyvä maku. Sashimit ovat siis raakaa, ohueksi leikattua kalaa. Sushista ne erottaa se, että sashimeissa ei käytetä riisiä, joka taas on oleellinen osa susheja.

Ramen

 

Ramenit tuntuvat olevan japanilaisen keittiön kulmakivi: ruokalaji, joka löytyy lähes jokaisesta ravintolasta. Voisin myös kuvitella, että jokaiselta japanilaiselta äidiltä löytyy oma salainen ramen-resepti, jota varjellaan ja vaalitaan kuin Leijonien ensimmäisen maailmanmestaruuden muistoa. Ramen on japanilainen nuudelikeitto. Kuten keitoissa usein, liemi on se juttu. Rameneissa käytetään usein soba- tai udon-nuudeleita. Edelliset ovat ohuempia ja kellertävämpiä, jälkimmäiset taas paksuja jötkäleitä ja vaaleampia. Molemmat toimivat ensiluokkaisesti.

Söin varmaankin viittä eri ramen-keittoa reissun aikana, ja vaikka kaikki maistuivat oivallisilta, erottuivat silti jyvät akanoista melkeinpä ensiryystöllä. Parhaimmaksi ramen-keitoksi, ja ylipäätään parhaaksi kokemukseksi, nousi ”yhden miehen show” Shibuyan kaupunginosassa Tokiossa. Yksi mies tosiaan hanskasi koko palveluketjun, mutta eipä niitä asiakaspaikkojakaan pienessä ravintolassa ollut kuin kymmenkunta. Porukkaa riitti. Tilaus tehtiin ovensuun automaatissa (okei, kaveri tuli tiskin takaa jeesimään), maksu automaatissa, lappu kouraan ja sitten lapun kanssa tiskille. Kaveri teki hekumallisen ramen-keiton muutamassa minuutissa. Ja mikä parasta: voit nähdä metrin päästä ruoan valmistumisen.

Okonomiyaki

 

Sen minkä ulkonäössä häviää, maussa voittaa. Okonomiyaki oli Japanin matkan musta hevonen. En tainnut olla edes siitä aiemmin kuullut, saati maistanut. Kyse on joka tapauksessa melkoisesta epelistä, kutsutaanhan sitä joko japanilaiseksi munakkaaksi tai japanilaiseksi pizzaksi. Vapaa suomennos ”mitä haluat kypsennettynä” kertoo paljon. Toisin sanoen okonomiyakeja on kosolti erilaisia. Söin parhaan okonomiyakini Osakassa Chibo-nimisessä ravintolassa. Ravintolalasku kahdelta oli 60 euron luokkaa, mutta sillä sai molemmille okonomiyakit ja muutaman pikkupullon sakea. Mainittakoon, että tuo okonomiyaki-kuva on eri ravintolasta.

Takoyaki

 

Jos okonomiyaki oli uusi tuttavuus, sitä olivat taatusti myös takoyakit. Takoyakit – viralliselta nimitykseltään mustekalapallerot – tehdään paloitellusta mustekalasta. Ne ovat erityisesti osakalaista street foodia parhaimmillaan tai pahimmillaan. Itse sain niistä nopeasti tarpeekseni, kun söin niitä kerralla lounaaksi 10 palloa. Myönnettäköön, että vähempikin olisi riittänyt. Uunituoreeltaan katuravintolasta syötynä sisälmys oli kostea ja verrattain epämääräinen. Päällä oli majoneesia ja tuhti kasa katsuobushi- eli bonitolastuja. Jos joku jäi ihmettelemään, että mitä lastuja, niin ole hyvä ja ota selvää. Kerro sitten minullekin. Sen tiedän, että niitä käytettiin ronskilla kädellä okonomiyaki- ja takoyaki-annoksissa. Oma suhteeni lastuihin ja takoyakeihin jäi kehittymättä täyteen kukoistukseen.

Yakitori

 

Yakitorit on grillattua varrasruokaa, pääasiassa lihaa. Nimi tarkoittaa hiillostettua kanaa. Vaikka vartaannokkaan voi laittaa suurin pirtein mitä tahansa, pidättäydyin turvallisilla vesillä valitsemalla tikkuuni aina erilaisia lihoja, kuten kanaa, possua, nautaa ja jopa lammasta. Oiva valinta olikin ns. täyskäsi eli kaikkia saatavilla olevia lihoja yksi varras, arigato!

Tempura

 

Tempurakin tuli viimeistään tämän reissun aikana kovin tutuksi. Tempura on kuin sukulaistädiltä saatu ylioppilaslahja – etukäteen et voi tietää, mitä saat. Tempura voikin olla mitä tahansa maan ja taivaan välillä. Yleisimmin tempura kuitenkin valmistetaan kalasta ja vihanneksista. ”Tempuroitaessa” raaka-aine kastetaan friteeraustaikinaan ja se keitetään seesamiöljyssä. Kuten yakitoreissa, myös tempuroissa ns. mixed plate -setti on voittava valinta. Silloin ei ärsytä, jos yhden frittitaikinan alta paljastuu tyhjä arpa. Tosin läheskään aina et voi olla varma, mitä juuri pistit suuhusi. Tempurat sopivatkin parhaiten niille, jotka tykkäävät elää reunalla.

Pistetäänpä vielä jakoon pari muuta japanilaiseen ruokakulttuuriin liittyvää termiä:

Kaiseki

 

Olimme yhden yön Kioton ulkopuolella ryokanissa eli perinteisessä japanilaisessa majatalossa. Siellä luonnon keskellä askel hidastui ja mieli lepäsi. Visiitin aikana kävimme mm. onsenissa kylpemässä, mutta perheen pienimmille tiedoksi: vesiliukumäkiä, aaltokonetta tai villivirtaa on turha etsiä. Onsen on rauhoittumisen tyyssija. Muuten liikkuminen ryokanissa sujui asiaankuuluvasti yakata päällä. Yö nukuttiin futonilla.

Ryokanin suhteellisen kovaan hintaan (yö kahdelta 320 euroa) kuului kaiseki: 11 ruokalajin illallismenu huoneeseen kannettuna. Kaiseki onkin perinteinen useamman ruokalajin kulinaarinen taidonnäyte. Ruokalajeja tuotiin huoneeseen eri tahtiin, ehkä yhteensä viitisen kertaa – ja aina luonnollisesti kumarrusten kera. Yhteisen kielen puuttuminen hankaloitti asiaa, sillä osa ruoista piti itse valmistaa pöydässä. Kaikesta kuitenkin selvittiin, kiitos ystävällisyyden, huumorin ja maailman yleisimmän kielen, elekielen.

Parhaimmat naurut saatiin kuitenkin jo ”pöytään astuessa”, sillä ryokanissahan kaikki on perinteistä, myös siis sen suhteen, että pöytä on matala eikä jalallisia tuoleja ole. Löysimme kolme erilaista istuma-asentovaihtoehtoa: 1) intiaani, 2) merenneito ja 3) suorakoipi. Kaiseki-illallisen aikana kokeilin kaikkia kolmea tyyliä, mutta intiaani taisi olla pitkäikäisin. Siinä siis istutaan jalat ristissä. Merenneitoa pidin liian naisellisena ja syömiseen epäkäytännöllisenä. Suorakoipiasennossa jalat suoristetaan pöydän alle, mutta siinäkään asennossa normaali suomalainen mies ei kestä alkuruokia pidemmälle. 

Kaiseki oli kenties upeampi kokemuksena kuin varsinaisena kulinaarisena mestariteoksena.

Izakaya

 

Kaisekin henkinen vastakohta on izakaya. Siellä rankan työn raatajat, arjen salary man -sankarit, ovat vihdoin uskaltaneet pomon jälkeen lähteä työpisteeltään ja meininki on sen mukaista: izakayassa nauretaan, huudetaan, poltetaan röökiä, syödään ja tietysti juodaan alkoholia, kuten sakea. Izakayat ovat rantautuneet Suomeenkin (tsekkaa esimerkiksi Töölön Izakaya ja Tampereen Nomu), mutta minusta ne eivät edusta oikeastaan millään tavoin sitä izakaya-tyyppiä, johon törmäsin Japanissa, esim. Shinjukun kaupunginosassa. Suomessa ravintolat ovat fiinejä, kun taas Japanissa ne tuntuivat olevan enemmän kaiken kansan kuppiloita.

Kaiken kaikkiaan Japanin reissu tarjosi huikean monipuolisen kattauksen japanilaisia ruokia. Ainoa asia, joka jäi harmittavasti maistamatta, olivat nattõ-pavut eli hapatetuista soijapavuista tehty väkevän makuinen ja hajuinen ruoka. Ne olisivat arvatenkin aiheuttaneet tahattoman, mutta välittömän George-refleksin, joten ehkäpä hyvä näin. Menkää ja kokekaa Japani ja sen ruokakulttuuri!



tiistai 13. kesäkuuta 2017

Vinkkeli

Pikku Robasta on tullut parin vuoden aikana yksi Helsingin laadukkaimmista ravintolakeskittymistä. Kadun uusi elämä taisi alkaa Pastiksesta, mutta alkutahtien jälkeen ravintolakävijöitä ovat ilahduttaneet omalla panoksellaan myös mm. Ox ja Krog Roba. Viimeisin tulokas on viime vuoden keväällä ovensa Pikku Roban ja Korkeavuorenkadun kulmaan avannut Vinkkeli. Uusklassisen ravintolan taustalla on osaamista aivan Suomen ravintolakentän huipulta eli Savoysta.



Lomalla on ollut tapana käydä kerran pari vähän paremmalla lounaalla ajan kanssa. Tällä kertaa kohteeksi valittiin juurikin Vinkkeli. Lounaalla on tarjolla kolmen ruokalajin menu (29 €). Sen sisältöä ei julkaista netissä, koska keittiön käsiä ei haluta sitoa ennalta ilmoitettuihin annoksiin. Kutakin ruokalajia oli tarjolla kahden vaihtoehdon edestä. Valinnanvara onkin aina jees. Yllätin itseni ottamalla alkuun silliä ja paahdettua perunaa. Yllätys siis siksi, etten erityisemmin pidä sillistä. Pointtina se, että halusin katsoa, mitä huippuravintola saa aikaiseksi sellaisesta raaka-aineesta, jota en normaalisti syö. Ja hyvää työtähän sen suhteen olikin tehty. Vaikka silliannos oli oikein tasokas kokonaisuus, ei siitä pääse mihinkään, että ei se silli meikäläisen suuhun oikein istu. Mutta se meneekin omaan piikkiin, ei ravintolan. Ai niin, ennen alkuruokia tuodut leivät olivat myös herkullisia.



Pääruokavalinta oli poikkeuksellisen helppo: ahvenanmaalaista karitsaa ja kikhernettä. Karun simppeliltä kuulostava annos oli muikea makujen kimara. Karitsa oli oivallista ja kikhernelisuke pelasi sivuosassaan erinomaisesti. Jos jotain haluaisi valittaa, niin makumaailma olisi voinut olla pelkistetympikin. Toinen sooseista oli kenties turha. Jälkiruokana oli sesongin mukaisesti raparperikeittoa ja kanelimoussea. Tässäkin annoksessa makuja oli vähintään riittämiin, mutta nyt ne oli nivottu pääruokaa onnistuneemmin yhteen.


Vinkkeli sijaitsee talossa, joka on rakennettu Eiffel-tornin syntyvuonna eli 1889. Ravintolan sisustuksesta on vastannut Futudesign, jonka kädenjälkeä on myös yksi Helsingin tyylikkäimmistä ravintoloista eli Bronda. Vinkkelin miljöö huokuu hienostuneisuutta. Se on jännä yhdistelmä vanhanajan charmia ja nykyaikaista trendikkyyttä. Väripaletista löytyy valkoista, mustaa ja ruskeaa. Päätyseinän isojen peilien muotokieli on haettu kivasti ikkunoista. Seinältä löytyy Esa Blickin helposti tunnistettavia töitä. Iso kattolamppu on myös itsessään taideteos. Lämminhenkinen palvelu on Vinkkelin vahvuuksia.


Pitkän iän ainesosat ovat Vinkkelissä kunnossa, joten sille on helppo ennustaa sitä. Käyntikerrallamme pöydät olivatkin kiitettävän täynnä alueen bisnesväkeä lounastamassa kansainvälisine vieraineen. 

Ruoka
Kokemus
Hinta-laatu




Vinkkeli
Pieni Roobertinkatu 8
00130 Helsinki

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kobe-härkää ja muita japanin herkkuja, osa 1/2

Pitkäaikainen haave muuttui lihaksi, kun kauan odotettu Japanin reissu vihdoin toteutui. Maan erilainen kulttuuri, miljoonakaupungit ja ihmiset kiehtoivat kovasti, mutta – kuten kaikilla muillakin reissuilla – eniten odotin ensipuraisua maan herkullisiin ruokiin. Sushi on toki tullut tutuksi jo koti-Suomessa, kuten myös donburit, izakayat ja omakaset, mutta laajemmassa katsannossa paljon oli vielä hämärän peitossa.

Tässä kirjoituksessa avaan tekstin ja kuvien voimin japanilaisia herkkuja, jotka kaikki eivät välttämättä ole ns. suurelle yleisölle tuttuja. Koska herkkuja Japanissa riittää, tuli tekstistäkin sen verran pitkä, että päätin jakaa sen kahteen osaan. Mutta aloitetaan toki päätähdestä, maailman kalleimmasta naudanlihasta, legendaarisesta Kobe-härän lihasta. Kobe-lihan ympärillä velloo mystisyyden verho. Väitetään, että härkiä hierotaan, niille juotetaan olutta, jutellaan mukavia ja ne saavat kuunnella klassista musiikkia. Mysteeri ei meille reissun aikana ratkennut, mutta pääsimme Koben kaupunkiin maistamaan aitoa Kobe-härkää.



Ennen matkaa luin, että Japanin lainsäädännön mukaan Kobe beef -brändin alla voidaan markkinoida ainoastaan Hyogon prefektuurissa tiukoin säädöksin kasvatettua Tajima-gyu-härkää. Yksi kilo aitoa Kobe-lihaa voi maksaa nelisensataa euroa.

Olin yrittänyt varata meille pöytää Suomesta käsin johonkin Tripadvisorin kärkiravintoloista. Turha toivo, täyttä. Osa nettisivuista oli pelkästään japaniksi, tuli tervetullut olo heti. Reissu läheni ja varaus jäi lopulta tekemättä. Harmitti, varsinkin perillä, kun tuntui ettemme alkuun löytäneet Kobe-lihaa tarjoavia paikkoja. Klassisesti päädyimme kysymään asiasta rautatieaseman turisti-infosta. Ystävällisen oppaan avulla löysimme lopulta ns. oikeat kulmat kaupungista. Kyseistä herkkua tarjotaan nimittäin pitkälti melko pienellä, muutaman kadun kokoisella, alueella.

Hetken pööpöiltyämme löysimme sivukadulta tyylikkään näköisen ravintolan. Lounashinnat liikkuivat 3 000 ja 9 000 jenin välillä (n. 25–75 euron hujakoilla). Reasonable. Kävimme sisään ja pienen arpomisen ja jahkailun jälkeen saimme kuin saimmekin viimeiset paikat lyhyeltä tiskiltä. Olimme itse asiassa sen lounaskattauksen viimeiset asiakkaat. Koska olimme once in a lifetime -asenteella liikkeellä, otimme ns. jackpotin eli talon parhaan lounassetin (liha oli parasta A5-luokkaa). Settiin kuului lihaa 150 grammaa per naama, asialliset lisukkeet sekä tietysti henkilökohtainen kokki tekemään käytännön työt. Hintaa tuli kaiken kaikkiaan 9 500 jeniä. Luottokorttilaskulta selvisi, että se oli karvan vajaa 80 euron lounas.




Kokki vaihtoi kanssamme muutaman kohteliaisuuden ja ryhtyi hommiin. Alkupalojen jälkeen tuotiin pääesiintyjä tiskille: 300 grammaa puhdasta ylivoimaa. Ei sellainen rasvaton Ranskan ympäriajossa kidutettu lihapala eikä toisaalta Homer Simpsonmainen läskikasa, vaan itse asiassa hyvinkin kiihottavan näköinen komistus. Homma ei toimi niin, että iso pihvi puolitettaisiin, käytettäisiin pannulla ja iskettäisiin lautasille. Ei. Kokki paloitteli pihviä pienemmiksi paloiksi ja kypsytteli näitä erilaisia siivuja keskenään hieman erilailla. Lihan suutuntuma oli jotain, mitä en ole aiemmin kokenut. Tuntui, että koostumus oli tyystin erilainen verrattuna aiempiin lihallisiin laatukokemuksiin. Kobe-härän maku oli tasapainoisen pehmeä. Klisee, mutta tuntui, että liha suli suuhun. Vaikea uskoa, että tätä parempaa lihaa on olemassa. Sanotaankin, että Kobe-härän lihassa rasva on levittäytynyt tasaisesti joka puolelle. Kokki piti maustearsenaalinsa tukevasti penaalissa. Lautasellani oli paria eri suolalajia, pippuria ja jokerina sinappia. Ei Turun sinappia, vaan jotakin paikallista vastinetta. Kaikkia kokeilin, mutta suola vei voiton. Ilman mitään pärjäsi myös vallan mainiosti. Lisukkeet jäivät auttamattomasti Kobe-härän jalkoihin, mutta se olikin vääjäämätöntä ja kaiken tarkoitus. Silti ne toimivat sivuosassaan mainiosti.



No, oliko vaivan ja hinnan väärti? Epäolennainen kysymys, jonka ohitan surutta. Laadukkaimman Kobe-lihan maistaminen sen alkulähteillä autenttisessa miljöössä laaturavintolassa henkilökohtaisen kokin opastuksella oli kokemus, jonka tulen muistamaan aina. Luksuksen hinta-laatusuhdetta on muutenkin lähes mahdoton arvioida, ja onko se lopulta edes tarpeellista? Preferenssejä on monia, mutta laatu maksaa aina.