Pizza MIX

Niemenmäki ei tule ensimmäisenä mieleen, kun halajaa laatupizzaa. Silti sieltä löytyy italialaisen Signoren houstaama Pizza Mix, jonka nimi kyllä tuo mieleeni ennemmin tusinatavaraa tarjoavan raflan kuin laatupizzerian. Muistan käyneeni aiemmin näillä huudeilla, kun vietin iltaa jo edesmenneessä perulaista ruokaa tarjoavassa La Morenassa. Se tosin taisi sijaita isommassa naapuritilassa. Pizza Mixin hallussa on talon pääty. Sisällä on pari pöytää, ulkona yksi, joten meininki on melko pienimuotoista. Useimmat tuntuivatkin hakevan lätyn kiltisti mukaansa.

Pizza MIXin menu on pitkä kuin nälkävuodet Suomessa vuosina 1866–1868. Valinnanvaraa on niin paljon, että menua silmäillessä hiki kirpoaa otsaan. Lopulta päädyin Valtellina-nimiseen pizzaan (9 €). Kylkeen valitsin jotakin italialaista limpparia (2 €). Pizzassa oli tomaattikastikkeen päällä mozzarellaa, herkkusieniä, bresaola-kinkkua, parmesaania ja rucolaa. Pizza tuntui näinä napolilaisen pizzakoulukunnan hallitsemina aikoina viehättävältä paluulta ”normaalin” pizzan alkulähteille. Bresaola luonnollisesti hallitsi makumaailmaa, minkä mieluusti sille soin. Rucola toi raikkautta, juusto täyteläisyyttä. Oikein maistuva lajinsa edustaja.

Yhden miehen ravintolalle täytyy nostaa hattua, sillä Signore hoitaa kaiken: myynnin, laskuttamisen ja pizzan pyörittämisen. Miljöötä ei voi millään tavoin kehua miellyttäväksi. Oikeastaan se on hyvin karu, mutta ankean interiöörin korvaa laadukas ruokatuote ja yhden miehen tehokas operointi.

Ruoka

Kokemus

Hinta-laatu

Pizza MIX
Niemenmäentie 2
00350 Helsinki

Säm Asian Bar & Kitchen

Mitä saadaan, kun laitetaan kattilaan korealainen, japanilainen ja thaimaalainen keittiö, lisätään mukaan litra tamperelaista keittiötä, kiehautetaan kolme minuuttia, maustetaan kattilassa oleva fuusioruoka Hans Välimäellä ja laitetaan lopuksi tuotoksen päälle hyppysellinen Restamaxia? No, tietysti Espalle puolitoista kuukautta sitten auennut Säm. Sanana Säm muuten viittaa korealaiseen ruokaan ssämiin, jossa varsinainen raaka-aine on kääritty salaatinlehteen. Leikkisää.

Sämin tiloissa toimi pitkään saapasmaan keittiöön nojannut Vespa, jossa vuosien vieriessä tuli käytyä niin lounas- kuin illallisaikaan useampaan otteeseen. Nyt oli kuitenkin korkea aika korkata Säm alkavan viikonlopun kunniaksi. Sen ruokalista on hallittavissa. Sieltä löytyy paria salaattia, buneja, sushia, nuudeliannoksia ja vähän pienempiä ruokia jälkkäreitä unohtamatta. Lähdimme työstämään tilausta, johon lopulta valikoitui possu- ja sienibunit (á 12 €), tuliset lohimakit (13 €), kanansiivet (7 €) ja som tam -papaijasalaatti (11 €). Viiniäkin olisin sinänsä voinut tilata, mutta käämi paloi viinilistaa silmäillessä. Yksi suosikkiviineistäni, ja erityisesti aasialaisiin makuihin mainiosti soveltuva, Kungfu Girl Riesling maksoi 13 euroa lasi, kun se monopolistamme lohkeaa reilun 15 euron hintaan – siis koko pullo. Hansin heikko kohta onkin kautta historian ollut juomien katehinnoittelu, eikä meininki sen suhteen ole muuksi muuttunut. Vesi maksoi Sämissäkin sen normaalin euron per juoja. Niin, jätin siis viinini juomatta. Sinänsä vähän huvittaa tuo viinihinnoittelu, sillä Säm sanoo olevansa ”enemmän baari kuin ravintola”.

Entä se ruoka sitten? Se oli kyllä maistuvaa, ei siinä mitään. Possubunit olivat veikeitä ja maultaan onnistuneita kokonaisuuksia. Misolla glaseerattu possunkylki potki chilin kanssa hienosti. Niitä oli suhteellisen helppo syödä käsin ilman sotkua, kun taas seuralaisen sienibuneja ei niinkään. Hoisinissa wokatut sienet kuitenkin olivat herkullisia seesamiöljyn kera. Kanansiivet, toisella kotimaisella chicken wingsit, tarjoiltiin vietnamilaistyylisesti tahmeiksi marinoituina. Meininki oli sotkuista, kuten asiaan kuuluu. Maku oli pari pykälää parempi kuin Hoshitossa eli ihan jees. Sushien makumaailmaa sen sijaan hallitsi liika tulisuus. Vähän sama vika oli papaijasalaatissa, joka muuten oli raikas ja kivan erilainen.

Sämin ilme on freesi ja vihreä. Viherseinä hallitsee peräseinää. Värimaailmaa manipuloivat sovussa vihreä, musta ja puu. Espan ihmisvilinää on miellyttävä katsoa, mikäli sattuu saamaan ikkunapöydän. Me emme olleet niin onnekkaita. Palvelu Sämissä oli luontevan rempseää. Jossain vaiheessa (ehkä jo tämän kirjoituksen ilmestyessä) myös yläkerran Masu aukeaa ruokailijoille. Sen on tarkoitus olla tunnelmaltaan alakertaa ravintolamaisempi.

Ruoka

Kokemus

Hinta-laatu

Säm Asian Bar & Kitchen
Eteläesplanadi 22
00130 Helsinki

Elite

Harvasta ravintolasta on niin paljon muistoja kuin kulttuuriravintola Elitestä. Siellä on vuosien varrella tullut juhlistettua pienempää ja isompaa tapahtumaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut sen suurempaa juhlimisen aihetta ilmassa, ellei sellaiseksi voi laskea sitä, että jälleen yksi työviikko oli onnellisesti takana.

Cava-lasillisten (á 8 €) aikana skannasimme ruokalistaa, joka koostuu muutaman kuukauden välein vaihtuvista annoksista sekä ikiaikaisista klassikoista, kuten legendaarisesta Tauno Palon sipulipihvistä. Tällä kertaa pitäydyimme vaihtuvissa annoksissa. Vaimo valitsi punajuurimoussea ja -carpacciota sekä pikkelöityjä kasviksia (12 €), kun taas itse päädyin Toast Pelle Janzoniin (15 €), joka ei onneksi ollut sukua herra Janssonille, jonka nimikkokiusaus ei iske missään määrin omaan makumaailmaani. Kyseinen annos on surf & turf -henkinen, sillä siinä on härkäcarpacciota, muikunmätiä, punasipulia ja kananmunankeltuaista toastin päällä. Jos joku ei tiedä, kuka oli Pelle Janzon, niin minäpä kerron: Pelle, oikealta nimeltään Per Janzon oli ruotsalainen 1800-luvun oopperalauluja, joka jätti jälkeensä nimellään kulkevan herkullisen toastin. Molemmat alkupalat avasivat illan komeasti, eikä moitteensijaa näin ollen jäänyt.

Pääruoan suhteen olimme harvinaisen yksimielisiä: vasikan entrecote luuydinkastikkeella, kasviksilla ja ranskalaisilla (á 33 €). Pihviannos näytti päältäpäin herkulliselta paistopintaa ja kasviksia myöten. Vaikka kasvikset olivat myöhemminkin maistettuna tasokkaita, jäi pihvin anti piippuun. Tilatusta medium-kypsyydestä ei harmillisesti ollut tietoakaan. Kastiketta olisi toivonut lorautettavan vähän ronskimmin. Sitten ne ranskalaiset! Ihan mäkkärikamaa, oikein iski silmään! Mitä ihmettä? Missä kunnianhimo, missä omannäköinen toteutus?

Pääruokapettymyksen jälkeen vaimoni jo himmaili ottaen vain raparperisorbettipallon (5 €), joka paljastuikin maukkaaksi valinnaksi. Itse halusin enemmän, joten otin raparperipiirasta, maitojäätelöä ja vadelmaa (12 €). Kaunis annos ei kuitenkaan suoranaisesti hurmannut, vaan pelasi aika tasapaksusti. Maitojäätelö oli oivallista, mutta piiras tuntui vähän kuivahtaneelta. Vadelmat syötin vaimolle, kun se niin kovasti niistä pitää.

Elite on tänä päivänä virkeä 85-vuotias ravintola, joka valittiin viime vuonna Helsingin vanhojen klassikkoravintoloiden ykköseksi. Taiteilijaravintola koki viime vuonna remontin, jossa kuitenkin entinen ilme säilytettiin. En itse asiassa olisi edes tehtyä remonttia huomannut ravintolan ilmeessä. Sen muutoksen kuitenkin huomasin, että kunnioitettu vahtimestari Vladimir ”Vova” Gusev oli vaihtunut ovensuussa nuorempaan painokseen.

Tämänkertainen käynti Eliteen jätti parantamisen varaa ruoan suhteen. Alkupalat vakuuttivat, loppu ei. Saa nähdä, onko sillä vaikutusta Elite-suhteeseemme jatkossa. Ehkä ei, koska vyöllä kuitenkin on monta hienoa yhteistä kokemusta.

Ruoka

Kokemus

Hinta-laatu

Elite
Eteläinen Hesperiankatu 22
00100 Helsinki

Daddy Greens Pizzabar

Meitä pizzoihin rakastuneita herkkupyllyjä on viime aikoina pidetty enemmän kuin hyvänä. Pizzakentän ns. iso murros alkoi jo joitakin vuosia sitten, mutta viimeisimmän aallon mukana olemme päässeet nauttimaan mm. napolilaisen koulukunnan edesottamuksista. Tästä valioluokan esimerkkinä toimikoon aiemmin testaamani Via Tribunali. Sittemmin pikkulinnut ovat laulaneet, että niinkin kauas sivistyksestä kuin Oulunkylään olisi auennut uusi suosittu pizzeria, mutta mene ja tiedä. Käydään tarkistamassa, kunhan sinne asti joudutaan.

Napolilaista pizzaa ei kuitenkaan tarvitse mennä lähiöihin saakka etsimään, sillä sitä saa nykyisin myös Töölöstä, ripauksella New York -twistiä. Daddy Greens Pizzabar edustaakin napolilais-newyorkilaista tyyliä. Napolilaisen pizzan tunnusmerkkinä on pizzan pehmeys, kun taas big apple tuo pizzaan rapeutta ja savuisuutta. Daddy Greensin ravintoloitsijat toteavatkin, että pyrkivät saamaan pizzoihinsa molempien tyylien parhaat puolet, emmekä me kuluttajat luonnollisesti vähempään tyydytäkään. Keittiön sydämenä toimii samanlainen ylipainoinen uuninhirviö kuin virkaveljellä Torikortteleissa.

Daddy Greensin pizzalista käsittää 12 pizzaa. Jotkut kauhistelevat sitä, että nykypäivänä pizzasta pitää maksaa kyyjärveläistä yksiötä vastaava hinta, mutta niin se vaan on. Asuntojen hinnat nyt vain tippuvat syrjäseuduilla kovaa vauhtia. Daddy Greensin pizzojen hintahaitari pyörii 11 ja 17 euron välimaastossa. Valitsin mafialeffatyyliin nimetyn Mikie Geen (15 €). Kymmenen minuutin odottelun jälkeen eteeni tuotiin kiekko, josta löytyi tomaattia, mozzarellaa, salamia, paprikaa ja karamellisoitua sipulia, joista erityisesti viimeksi mainitulle nostan isosti hattua. Olipa viehättävän herkullinen uusi tuttavuus pizzassa! Muutoin pizza oli peruslaadukasta tasoa. Täytteitä ei ollut liiaksi, vaan juuri sopivasti. Pohja oli kuohkean maistuva. Pizzaa söi mielellään. Seuralaiseni Margherita (13 €) oli simppelimpi kokonaisuus, mutta keräsi kutakuinkin vastaavantasoiset kommentit.

Daddy Greensin tiloja ei voi sanoa tyylikkäiksi suurin surminkaan. Omannäköisensä ne kyllä ovat. Kalsean vaaleat betoniseinät yhdistyvät paikka paikoin paljaaseen tiileen. Seiniltä löytyy myös tauluja, joita en ikimaailmassa huolisi omaan kotiini. Kattoa koristaa hämähäkkimäinen valokokonaisuus. Pöydät ja tuolit ovat eriparisia, kuten niin usein nykypäivänä. Asiakaspaikkoja on reilu parikymmentä, joten Daddy Greens ei voi ylpeillä suurilla tiloillaan.

Daddy Greens on tasokas, ja sitä kautta tervetullut tulokas Helsingin pizzakentälle. 

Ruoka

Kokemus

Hinta-laatu

Daddy Greens Pizzabar
Humalistonkatu 3
00250 Helsinki

Sidreria

Taskulämmin päärynäsiideri ei tule ensimmäisenä mieleen, kun astelee keväällä auenneeseen Sidreriaan Punavuoressa. Traumaattisimmat meistä kärsivät edelleen nuoruuden sekoiluista Fizz Perryn kanssa, mutta onneksi Helsingistä on jo pidemmän aikaa saanut myös oikeita siidereitä niin Ranskasta, Englannista, Espanjasta kuin 100-vuotiaasta Suomestakin. Käsityöläisoluiden noustessa framille tällainen pieni siideripöhinä on ollut ilo vastaanottaa. Espanjalaisiin ja ranskalaisiin siidereihin kallellaan oleva Sidreria on mukana muutoksen käytännön toteuttamisessa.

Vaikka siideri on Sidreriassa itsestään selvästi pääosassa, ei ruokapuolta ole tyystin unohdettu. Otimme jaettavaksi tapaslautasen, josta sai maistella chorizoa, rosmariini-manchegoa, siiderihyytelöä, leipätikkuja ja pestoa (10 €). Lautasen antimia oli miellyttävä maistella siiderien särpimisen lomalla. Erityisesti liha ja juusto vakuuttivat. Maistelimme kaiken kaikkiaan kolmea siideriä: Sidra Natural Camin (15,50€/0,70 l), El Gaitero (9,50 €/0,33l) ja Le Bun fermier brut (11 €/0,375l). Asturialaista, ensimmäisenä mainittua hiilihapotonta siideriä sai kaataa seinällä olleesta laitteesta metrin kaaressa tuoppiin. Tällöin juomaan sekoittuu ilmaa. Leikkiminen alkoholin kanssa on kivaa! Maultaan oma suosikki oli kuitenkin hedelmäisen hapokas El Gaitero, mutta omalla luontaisella tavallaan kaikki miellyttivät.

Mikä sitten on aito siideri, kun siitä kerran kohkataan nyt enemmän kuin koskaan? Aito omenasiideri valmistetaan omenoista puristetusta mehusta, johon ei lisätä mitään. Kurasiidut tehdään esanssista, sokerista tai laimennetusta omenaviinistä. Hyi olokoon.

Avulias ja henkilökohtainen palvelu on Sidrerian kulmakivi. Ja hyvä niin, sillä monelle siideri on vielä varsin uusi tuttavuus. Juomat ja tapakset tuodaan pöytään, mikä näinä itsepalvelun synkkinä aikoina ilahduttaa. Sidrerian sisustus on kivan espanjalaishenkinen tiskin ja lattian laattoja myöten – tulee mieleen kesän reissu Pohjois-Espanjan Baskimaahan. Vahva suositus niin siiderin vanhoille ystäville kuin vasta uutta tuttavuutta empiville!

Kokemus

Hinta-laatu

Ruoka

Sidreria
Merimiehenkatu 18
00150 Helsinki

Roster

Maailmassa tapahtuu koko ajan pienempiä ja suurempia ravintola-avauksia. Rosterin avaus viime kesänä kuului jälkimmäisiin. Eikä syyttä. Ravintolan taustalla on nimittäin taattua laatua aivan ravintoketjun äärimmäiseltä huipulta. Myös Rosterin tilukset kuuluvat Helsingin arvokkaimpiin. Onkin selvää, että oman elämänsä massipäälliköt ja turistit ovat saaneet uuden kiintopisteen Helsingin ravintolataivaalta. Me tavalliset tallaajatkin olemme kuitenkin lämpimästi tervetulleita Rosteriin.

Kesäloman viimeisen arkipäivän kunniaksi kävimme Rosterissa sillä kuuluisalla vähän paremmalla lounaalla. Lounassetelillä pääsee vasta alkuun, sillä neljän ruokalajin lounas kustantaa 34 euroa. Sillä toki saakin paljon enemmän kuin lähmityt buffet-astiat ja itsepalvelun tuoman morkkiksen.

Alkajaisiksi saimme höyryävää talon leipää, jolla sai kivasti taltutettua pahimman kärkinälän. Lounasmenun avasi sellainen annos, jota ei itse kuuna päivänä tilaisi eteensä: fenkolipiirakkaa, maa-artisokkakeittoa ja granaattiomenaa. Pidän maa-artisokasta, mutta enpä juuri fenkolista ja granaattiomenasta. Kokonaisuus oli kohtuullisen miellyttävä, mutta jäin väkisinkin odottamaan keittiön seuraavaa siirtoa. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa, sillä eteeni kannettiin tartaria, mallassipulia ja rakuunamajoneesia. Tartarien skaala on monenkirjava, ja tuntuu, että kahteen samanlaiseen tartariin ei ravintoloissa törmää. Rosterin versio ei kenties ollut klassisimmista päästä. Komean tartarkakun päällä oli keko herneenversoja. Liha oli keskikarkeaa jöötiä ja maukasta. Annos oli viimeaikaisista tartarannoksista keskimääräistä parempi, mutta ei uudesti syntynyt klassikko.

Pääruokana oli paahdettua lohta, kantarellikastiketta ja pikkelöityjä kantarelleja. Pelkistetty annos oli tyylikkään näköinen. Lohessa oli hyvä paistopinta ja sen maku oli oivallinen. Kantarellit pelasivat kaksoisroolinsa mainiosti, ja oli kiva huomata, että eri tavalla tehtynä ne todella maistuivat hyvin erilaisilta. Meitä ilahdutti myös keittiön tervehdyksenä tuotu vihreä salaatti, joka kevyen raikkaalla olemuksellaan monipuolisti pääruokakokemusta. Sitruuna-laventelikakku, melonisorbetti ja suolakaramelli päättivät paraatikelpoisen lounaskokonaisuuden. Kakun herkkä maku taisteli tasapuolisesti sorbetin ja suolakaramellin kanssa. Hyvä päätös, muttei kuitenkaan erityisen mieleenpainuva.

Rosterin miljöö on yksi Helsingin hienoimmista. Arvioisin, että se menee samaan aivan ylimpään segmenttiin Brondan ja Krog Roban kanssa. Moderni sisustus on tehty kullanvärisestä kuparipinnasta, mustasta verhoilusta, puupinnoista sekä pyöreistä takaseinän peileistä ja aidosti tyylikkäistä tauluista. Sisustuksessa on muutenkin särmää, esim. kullatut henkarit ja pääkalloseinäkoriste jäivät mieleen. Ehkä kuitenkin mieleenpainuvin ”yksityiskohta” oli liukuhihnamaisesti kahden kerroksen väliä suhaava viiniteline. Enpä ole sellaiseen missään muualla törmännyt! Näkymät kauppatorille, Espan alkupään tohinaan ja Havis Amandalle olivat luonnollisesti verrattomat. Palvelu oli todella sydämellistä lähes tyhjässä ravintolassa. Oli aikaa ja halua jutella ravintolasta ja annoksista.

Rosterin kantavaa teemaa ei ole sidottu maahan, vuodenaikaan tai sesonkiin. Paraatipaikka ja kohtuulliset hinnat yhdistettynä hyvään palveluun ja ruokien laatuun takaavat varmasti hienon tulevaisuuden Rosterille.

Ruoka

Kokemus

Hinta-laatu

Roster
Pohjoisesplanadi 17
00100 Helsinki