Kävin alkukesästä lomailemassa Etelä-Amerikassa, tarkemmin sanoen Brasiliassa ja Argentiinassa. Visiitti oli ensimmäinen kyseiselle mantereelle. Samalla toteutui kymmenvuotinen unelma käydä katsomassa Rio de Janeiron Kristus-patsasta, maistamassa brasilialaista pihviä sekä haistelemassa mendozalaista malbec-punkkua Andien juurella.
Tässä kirjoituksessa esittelen pienellä pintaraapaisulla brasilialaista ja argentiinalaista keittiötä, vähän samaan tyyliin kuin viime vuonna Japanin reissun jälkeen japanilaista keittiötä (
osa 1,
osa 2).
Pihvit
Eihän siitä mihinkään pääse, että lihaisat pihvit esittivät reissun ruokapuolen ehdotonta pääosaa. Niitä tuli maisteltua varmaan ainakin parin kilon edestä koko reissun aikana. Väittäisin, että lautasella vastaan tuli aika kattavasti naudan eri osista tehtyjä herkkupaloja. Mieleen jäivät filet mignon, ojo de bife (rib eye steak), bife de lomo (tenderloin), bife de chorizo (sirloin) sekä erityisesti picanha. Jälkimmäinen on Brasiliassa erityisen suosittua. Pitäisi olla oppisopimusopiskelija lihanleikkaamossa, jotta noita eroja osaisi kovin analyyttisesti eritellä, enkä aio enää opiskelijaksi lähteä. Hyvää oli joka tapauksessa.
Parhaimmat pihvit olivat erittäin herkullisia ja laadukkaita, yksiä parhaimpia koskaan ikinä missään. Yhtään huonoa pihviä en kohdannut. Kävin vuotta aiemmin Japanissa, mm. Koben kaupungissa, jossa pääsin maistamaan lihojen ehdotonta aatelia eli
kuuluisaa Kobe-härkää. Se onkin äärimmäisen herkullista ja suussa sulavaa kaikessa feminiinisyydessään ja edelleen all-time ykkösvalintani. Toista koulukuntaa siihen nähden edustavat nämä Etelä-Amerikan virkaveljet. Ne ovat ronskeja, mehukkaita ja maskuliinisen fyysisiä.
Ei minusta kasvissyöjää saa.
Rodízio
Rodizío tarkoittaa suomeksi brasilialaistyylistä satavarmaa ähkyä. Kyse on all-you-can-eat -tyylisestä ravintolasta, jossa tarjoilijat tuovat eteesi loputtoman määrän laatulihaa. Ideana ei ole ottaa lautaselle kaikkea mitä keittiöstä tuodaan, vaan maistella sitä sun tätä pieniä annoksia. Helpommin sanottu kuin tehty! Tarjoilijat leikkaavat siis lihavartaista muutaman siivun lihaa ja poistuvat seuraavaan pöytään. Liha on pääasiassa nautaa, possua tai kanaa. Kanansydämiäkin pääsin maistamaan ensi kertaa elämässäni. Olivat aika kivoja.
Kaiken lihallisen yltäkylläisyyden lisäksi alkupöytä vastasi keskikokoisen ruotsinlaivan ruokatarjontaa. Tarjolla oli siis kutakuinkin kaikkea, mitä voi kuvitella: yksittäisinä esimerkkeinä voidaan mainita fetasalaatti, sushit ja rapukakut. Kuulostaa aika monen unelmalta, eikö vain?
Totuus on valitettavasti karumpi. Homma ei pysy kasassa, enkä tarkoita vain itseäni. Ensinnäkään käytäntöjä ei selitetä aluksi kunnolla. Ymmärrämme kuitenkin viinitilauksen jälkeen käydä alkupalapöydän kimppuun. Ajattelin, että alkupalat ovat oma juttunsa, joita on aikaa nautiskella rauhassa, mutta toisin kävi. Lihakimara odottikin nurkan takana väijyvän pedon lailla. Tarjoilijoita ja kokkeja alkoi tulla noin kerran kahdessa minuutissa. Juuri kun ajatteli keskittyvänsä edelliseen lihaan oikein antaumuksella ja tarkasti maistellen, niin seuraavaa jo lykättiin lautaselle. Kaikestahan voi kieltäytyä, mutta ei sekään niin helppoa ole. Liha nimittäin on todella laadukasta, tuoretta, hyvän näköistä ja herkullista. Lopuksi sinulla on lautasella alkupalapöydän antimia ja kutakuinkin kymmentä eri lihaa epämääräisissä kasoissa.
Kävimme Rio de Janeirossa
Churrascaria Palacessa, joka tarjosi autenttista rodizío-meininkiä. Hinta on fiksattu etukäteen, joten eikö se sitten mene niin, että mitä enemmän syöt, sitä enemmän säästät? Churrascaria Palacessa hinta oli noin 40 euron luokkaa per naama, siihen viinit päälle. Ei paha. Tarjoilu oli todella – liiankin – tehokasta, mutta ei erityisen yksilöllistä tai ystävällistä. Tarkoitus tuntui olevan ruokkia asiakas kylläiseksi ja pyörittää laskun maksamisen jälkeen ulos kadulle.
Feijoada
Feijoadaa pidetään Brasilian kansallisherkkuna. Se on erityisen suosittua Rio de Janeiron seudulla. Feijoadaa on tarkoitus nauttia ns. pitkän kaavan mukaan, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että sitä tarjoillaan erityisesti viikonloppuna. Feijoadan pääraaka-aineina ovat liemessä kypsyneet mustapavut, possun tai naudan liha sekä erilaiset makkarat. Lisukkeena on tyypillisesti ainakin riisiä. Meidän versiossamme oli riisin lisäksi farofaa sekä sittemmin unholaan jäänyttä vihreää levämäistä raaka-ainetta. Ruokalaji on tuhti, siitä ei pääse mihinkään. Samalla se on lihaisan maukas. Valtavassa padassa on maut kohdillaan. Huomaa, että ruokaa on tehty ajan kanssa ja rakkaudella. Todettakoon, että kuvassa olevasta padasta jäi noin puolet syömättä, vaikka asialla oli kaksi nälkäistä turistia.
Farofa
Farofa oli minulle tuntematon suuruus ennen reissua. Lisuke kävi kuitenkin nopeasti reissussa tutuksi. Se on siis paahdettua maniokkijauhoseosta ja todella suosittu lisuke Brasiliassa esimerkiksi lihan kanssa. Jokaisella kokilla onkin oma farofa-reseptinsä. Törmäsimme muun muassa farofaan, jossa oli kananmunaa, toisessa banaania. Farofasta tulee eniten mieleen couscous. Se oli uutuudessaan kiehtova tuttavuus, mutta kuten hyvä ystävänsä riisi, ei siitä jäänyt elinikäistä ystävää minulle.
Empanada
Empanadat eli piirakat ovat suosittuja välipaloja ja alkuruokia sekä Brasiliassa että Argentiinassa. Kiireisten on myös helppo ottaa niitä matkaan mukaan. Kuten arvata saattaa, niiden väliin voi laittaa mitä vain. Omia suosikkejani olivat juusto- ja kanatäytteiset piirakat, mutta sisältä voi löytyä myös naudanlihaa, palmunsydäntä, sipulia, vihanneksia tai sitten jotain makeaa.
Pão de queijo
Näitä ”juustoleipiä” myytiin jokaisessa myyntikioskissa ja leipomossa. Tulipa vastaan paikkoja, joiden päätuote Pão de queijo -leipäset olivat. Ne ovat siis Brasiliassa erittäin suosittua snäkkiruokaa. Tylsästä ulkomuodosta huolimatta ne olivat hyvänmakuisia.
Hedelmät
Erityisesti Brasiliassa riittää hedelmiä. En ole koskaan profiloitunut hedelmäasiantuntijana, joten hotellin aamiaispöydässäkin oli enemmän sellaisia hedelmiä, joita en tunnistanut kuin niitä, jotka tunnistin. Pelkästään erilaisia meloneita on paljon.
Miellyttävin yllätys olivat kuitenkin acai-marjat. Ne ovat Brasilian sademetsistä kotoisin olevien palmupuiden hedelmiä tai marjoja. Makumaailma on ainakin minun suussani vahvasti kallellaan kotoiseen mustikkaan, mutta voi mausta tunnistaa myös suklaata. Marjoja ei yleensä syödä sellaisenaan, vaan niitä käytetään esimerkiksi mehuihin tai smoothieen makua tuomaan. Acain makuinen jäätelö todettiin myös maistuvaksi ja raikkaaksi. Se tuli selväksi, että marjaan perustuvia tuotteita oli tarjolla paljon. Acaita markkinoidaan ns. superruokana.
Caipirinha
Brasiliassa ei voi käydä maistamatta caipirinhaa. Se on maan tunnetuin drinkki, kansalliscocktailiksikin väitetty. Caipirinha valmistetaan cachaça-sokeriruokoviinasta, limetistä, sokerista ja jäistä. Yritin todella perehtyä caipirinhan syvimpään olemukseen, sen verran niitä tuli maisteltua. Lopputulos: parhaimmillaan ne ovat fantastisia, huonoimmillaan sokeripommeja. Caipirinhan tunnettuja serkkuja ovat mm. caipiroska, jossa cachaça on korvattu vodkalla ja caipiríssima, joka on tehty rommista.
